Buffy the Vampire Slayer (1997-2003) - YHTEENVETO SARJASTA

Summing up - Yhteenveto koko sarjasta

Pelit-lehden veteraanitoimittaja Niko Nirvi tiivisti aikoinaan Buffy the Vampire Slayerin:

"Teinihömpän sijasta Buffy on nopealiikkeinen ihmissuhdesarja yliluonnollisin maustein. 

Se ottaa riskejä, ei aliarvioi katsojia, kasvaa ja kehittyy henkilöidemme mukana, sen käsikirjoitukset ovat usein nerokkaita, dialogi hienoa ja hauskaa kielileikkiä, henkilöt uskottavia, juoni kulkee kuin junan vessa eikä juonenkäänteitä arvaa ennakolta kuin äärimmäisen harvoin. 

Päinvastoin, katsojan harhauttaminen on yksi Buffyn tavaramerkeistä."

(Pelit 10/2003)

Enpä olisi osannut itse paremmin sitä tiivistää.

Matkani Buffyn pariin alkoi 2000-luvun alkupuolella. Liian myöhään, jos minulta kysytään, sillä sarja oli jo silloin loppusuoralla. Luoja, miten olisin halunnut nähdä sarjaa jakso jaksolta televisiosta kun se tuli. Mutta toisaalta olen aina voinut ahmia juuri niin monta jaksoa dvdltä kuin vain olen ikinä halunnut tai jaksanut. Myöhäinen mukaan hyppääminen johtui puhtaasti siitä, mistä se ihan jokaikisen toisenkin Buffy-epäilijän kohdalla johtui: ENNAKKOASENTEISTA. Vääristä sellaisista. "Tyhmää teinihömppää, ilman mitään oikeasti hyvää tai kiinnostavaa."

Mutta kun Totuus väärän pintakuvan alta minulle paljastui, elämäni muuttui.

Kaikella on alkunsa...

Sarja on ennakkoasetelman kanssa siitä ongelminen että sarjan nimi kuulostaa kieltämättä pöhköltö, kököltä ja nololta. Mutta pinnan alta paljastuu hurjan taidokkaasti tehtyä ihmisdraama, uskomatonta dialogilla, populaarikulttuurileikkejä ja upeita sekä hulvattomia hahmoja kasvutarinoineen. Hahmojen kehityskaari tapahtuu jakso jaksolta ja kausi kaudelta ja vaikka miten outoa, rohkeaa tai absurdiakin tapahtuisi, hahmoista ei koskaan menetä otetta. Kun sarjan toisessa päässä alkaa katsoa taakseppäin niin ei voi kuin tunteikkaan raskaasti huokaista mitä kaikkea on tapahtunut ja miten paljon hahmot ovat kasvaneet alun lapsista aikuisiksi.
Buffy on myös sarjana siitä uskomaton ja erityisen palkitseva että se vain paranee kausien edetessä. Jokainen kausi on edeltäjäänsä parempi kuudennen kauden huipentumaan saakka. Jokainen kausi myös selkeästi tuntuu ja näyttää omaltaan. Kausilla on selkeästi oma teemansa, painopisteensä ja persoonallinen ilmeensä.

Saattaa kuulostaa oudolta tunteenpurkaukselta, mutta: En voi muuta sanoa kuin että rakastan Buffy-sarjaa. Se osaa olla niin julma, raaka ja kauhistuttavan alaston esittämillään asioilla, mutta samalla niin lämminsydämminen ja suloisan hauskakin ja ennenkaikkea hulvattoman pöhkö ja uskomattoman älykäs. Rakastan sen hahmoja, niiden monipuolisuutta ja ennenkaikkea inhimillisyyttä. Kukaan ei ole lähelläkään täydellisyyttä ja kaikki tekevät kaameita virheitä sarjan aikana. Sarjan avain on uskomattoman rikkaiden ja elävien hahmojen rinnallla sen erittäin nokkelat käsikirjoitukset. Dialogi varsinkin on ihan mieletöntä, samalla niin runollista mutta myös niin elävää kielileikkiä. Kirjaimellisesti jokaisessa jaksossa on uskomattomia quotteja mitkä voisi kehystää seinälle sellaisenaan. En ole montaa kertaa elämässäni saanut vastaani yhtä rikasta, syvällistä ja puhtaasti nerokasta dialogia. Suomalaisista tuotoksissa varmasti lähimmäksi tätä pääsee vain Pasila-animaatiosarja, jolla on todella elävä dialoginkäyttö.

Buffy (Sarah Michelle Gellar), Xander (Nicholas Brendon), Willow (Alyson Hannigan) ja Giles (Antohy Steward Head)

Hahmoja on monen monta ja suurinpiirtein jokainen keskeinen hahmo on roolitettu täydellisellä vaihtoehdolla. Sarah Michelle Gellar ansaitusti vie yleisesti ihmisten huomiot Buffyna, sillä neito on niin ytimessä niin hahmollaan kuin koko sarjan toteutuksellakin. Gellar on ensimmäisestä sekunnista lähtien ymmärtänyt täydellisesti sarjan tyylin, hengen ja idean.
Eivätkä yksikään toinen laajasta tukijoukosta häpeä rinnalla. Nicholas Brendon symmpispelle Xanderina, Alyson Hannigan suloisena supernörtti Willowna, Anthony Steward Head umpibritti Gilesina ja kumppanit tuntuvat kaikki siltä kuin olisivat syntyneet näyttelemään juuri sarjan roolejaan. Gellar jo nuorena lapsinäyttelijänä ja Anthony Head Gilesina aikuisena veteraaninäyttelijänä ovat kantaneet sarjaa jo sen ensimmäisistä sekunneista lähtien.
Myöhemmin taas esimerkiksi Alyson Hannigan Willowina on varastanut shown, kun nainen on kehittynyt huippuunsa. Hannigan kuuluu siihen näyttelijäjoukkoon jolle voi periaatteessa heittää mitä vain naaman eteen ja näyttelijä tekee 10/10-laatuista työtä. Hannigan boostaa Kaikkea mitä hahmon eteen työnnetään. Oli se sitten miten outoa tai hullua tahansa. Myöhemmin sarjaan tuleva James Marsters taas varastaa hulvattomalla pahis-roolillaan koko shown tunteilevana mutta samalla niin kieroilevana Spikenä.

Spike liittyy sankariemme joukkoon...

Varmasti jokaiselle katsojalle löytyy se samaistuttava ehdoton suosikkihahmonsa sarjasta. Monille se on varmasti hulvattoman ja traagisen tarinakaaren läpikäyvä Spike. Toisille ihmissuhteiden vaikuksista ja velvollisuuksistaan kärsivä Buffy tai tavallisempaa väkeä edustavat Xander tai Giles.
Itselleni se on aina ollut ehdottomasti Willow.
On ihan saatanan pelottavaa ja järkyttävää millaisiin suuntiin ja tilanteisiin hahmoja viedään kausien edetessä. Ja kaikista eniten juuri kirkasotsaisia sankareitamme. Kenenkään keskeisen hahmon kohdalla ei voi sarjan katsottua todeta että hahmolle ei tapahtunut sarjan aikana oikein mitään. Buffy itse on superduper sankari ja sanavalmis neito mutta kärsii työnkuvansa puolesta tuomasta yksinäisyydestä ja epätoivosta ja päätyy hakemaan lohtua verivihollisestaan. Suloinen Willow on varmasti koko pääjoukkion älykkäin ja voimiltaan vahvin henkilö, mutta samalla myös epätasapainoisin sekä voimiltaan ystävilleen vaarallisin henkilö. Spike on psykopaattinen ja väkivaltainen hirviö mutta myös uskomattoman tunteikas ja sydämmellinen olento, jolle katsoja ei voi kuin lämmetä jokaikinen kerta kun mies joutuu rakkaushuoliensa valtaan. Xander on ehkä klovni ja tavallinen ihminen mutta heikkoudestaan huolimatta usein näkee selvimmin mitä ympärillä tapahtuu.


Hahmoissa on parasta se miten rauhallisesti hahmojen kasvu ja rakentelu tapahtuu. Yhdellä kaudella esitetty yhden jakson sivuhahmokin saattaa kuin huomaamatta kasvaa hahmona ja muuttua sarjan edetessä tapahtumien keskiöön. Pienistä sivuosista lähtevät Anya (Emma Caulfield), Tara, Jonathan (Danny Strong), Andrew (Tom Lenk), Riley (Marc Blucas), Spike (James Marsters) ja monet muut kulkevat pitkää mutta vakaasti paranevaa tietä taustavoimasta päähahmojemme keskiöön. Upeinta näissäkin hahmoissa on se miten rohkeasti joitakin näistä viedään aivan uskomattomiin paikkoihin, miten paljon siihen käytetään aikaa ja ennenkaikkea miten hyvin se toimii.
Koko sarjan pisimmälle vietävät hahmot ovat Spike ja Willow ja molempien huikeat matkat toimivat uskomattoman hienosti koska niihin on käytetään todella paljon ja monta tuotantokautta aikaa. Ja usein nämä tarinat tuntuvat etenevän kuin huomaamatta kaiken tärkeämmän taustalla. Eivätkä milloinkaan edes onnistu tuntumaan väkisin keksityiltä tai varsinkaan hätiköidyiltä. Niin Spike kuin Willowkin vihjaavat omista pinnan alla lepäävistä puolistaan jo varhaisessa vaiheessa sarjaa. Spike on selvästi tunteikas ja rakastava henkilö jolle rakkaasta huolen pitäminen on omaa henkeäkin tärkeämpää. Buffyyn rakastuminen ja tämän kautta muistakin välittäminen on uskottavaa kun hahmo jumittuu pitkäksi aikaa tämän seuraan. Willow vilauttaa jo kakkoskaudella että taikojen kanssa täysin amatööritytön sisällä piilee jotain todella voimakasta ja synkkää joka vain odottaa esille räjähtämistä ja alkaa saada näitä esille pikkuhiljaa. Ja sen mukana myös hahmon luonteen synkemmät puolet tulevat esille. Jotenkin kaunista että niin Willow kuin Spike tuntuvat aloittavan samaan aikaan kasvamisen mutta myös puhkeavan lopullisiin muotoihinsa hyvin samoihin aikoihin.

Huoleton nuori sankarimme.

Kiehtovaa myös että vaikka päähenkilö Buffyn ympärillä olevat hahmot ovat uskomattoman rikkaita ja värikkäitä persoonia niin sitä on myös päähenkilömme. Buffy on ehkä suuri vampyyrintappaja mutta kaikessa muussa hän tuntuu olevan ahdistunut ja jatkuvasti mokaileva nuori nainen. Buffy ei todellakaan jää värikkäiden sivupersoonien varjoon vaan aina omaa selkeästi oman spottivalonsa jokaisessa jaksossa. Hahmo on samalla lapsellinen leikkisä, asenneongelmainen kuin myös aikuismaisen vakavasti asioihin suhtautuva henkilö joka hengenvaarallisesta ammatistaan huolimatta ei koskaan menetä kaksimielistä huumorintajuaan.
Verrattuna moneen nykytarjontaan, Buffy on myös sarjan keskeisenä naispäähenkilönä kaikkea muuta kuin täydellinen. Neito sortuu kaameisiin virheisiin ja väärin johtopäätöksiin tuon tuosta ja on sarjan edetessä elossa vain siksi että hänellä on perhe ja ystäviä.

Huonoin kaikista sarjan päähenkilöistä on valitettavasti Oz (Seth Green). Ja ihan sattuu sanoa tämä. Hahmo on todella sympaattinen ja olemattomalla luonteella todella hauska tapaus, mutta koskaan ei ole hyvä idea luoda hahmoa jonka ominaisuus on se että hahmo ei ole yhtään mitään. Ozin hahmonkehitys loppuu aikalailla samassa jaksossa kun alkaakin toisella tuotantokaudella. Tämän jälkeen hahmo vain hengaa milloin missäkin mukana. Kolmoskaudella tuskin ollenkaan. Ja neloskaudella vihdoin alkaa saamaan luonnetta ihan vain siksi että hahmon poistuminen olisi surullista. Osa syyllisyydestä ongelmiin toki menee hahmoa näyttelevälle Greenelle mutta kaikista eniten sapiskaa ansaitsee käsikirjoittajat. Tekijät eivät vain ole keksineet hahmolle yhtään mitään. Hahmon tilalle tuleva Tara (Amber Benson) on onneksi päinvastainen tapaus. Ujosta, tuskin kahta sanaa ilman änkyttämistä ulos suustaan saavasta pienen sivuosan tytöstä kasvaa kahdessa ja puolessa kaudessa vahva ja itsenäinen nainen, äitihahmo Dawnille ja keskeinen tukipilari jopa Buffylle.

Sankariemme läheiset, rakkaat ja ikimuistoiset tukijoukot.

Sankarimme lukion vuosillaan (Kaudet 1-3)

Sarjan voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäisen puoliskon muodostaa Sunnydalen lukioon keskittyvät kolme ensimmäistä tuotantokautta, joiden aikana seurataan teini-iässä olevia päähenkilöitämme.
Tämän jälkeen sarja muuttaa kokonaan muotoaan uuteen, täysin hahmovetoiseen ja ennenkaikkea aikuismaisempaan muotoonsa seuraavaksi neljäksi kaudeksi. Eikä sarja enää kertaakaan juutu vain yhteen ympäristöön. Tapahtumat keskittyvät ensin Buffyn yliopistoaikaan mutta siirtyvät nopeasti kotipuolelle ja alkavat keskittyä hänen ja ystävien tavallisen elämän ongelmiin, jolloin hahmot kasvavat nuorista vastuullisiksi aikuisiksi ja hirviöjutut jäävät reippaasti toisisijaisiksi.


Buffy on myös siitä erikoinen sarja että se palkitsee pitkään sitä seuranneet katsojat. Hahmot kasvavat tasaisesti jakso jaksolta, tuotantokausi tuotantokaudelta. Irrallisia jaksoja katsonut katsoja saa sarjasta irti vain irrallista hupia, irrallisia tilanteita, pieniä kuvioita ja ideoita. Mutta isommasta kuvasta ja historiasta tietoinen katsoja saa valtavasti isompaa maailman ja hahmonrakennusta läpi sarjan. Kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki on osa suurempaa kokonaisuutta. Monista tulevista asioista vihjataan jo useampaa tuotantokautta aikaisemmin ja myöhemmillä kausilla tarkkasilmäinen katsoja saa kokea hienoja oivallushetkiä kun tajuaa mitä jokin lause tai visuaallisuus tarkoitti paria kautta aikaisemmin.


KAUDET:

Ykköskausi on ylivoimaisesti heikoin. Pienibudjettinen sarja etsii vielä muotoaan ja jaksot tuntuvat menevän yksi kerrallaan eteenpäin, eikä niinkään suurempaa suunnitelmaa omaten. Kyseessä ei todellakaan ole huono kausi, vaan ihan hyvä aloituskausi jonka aikana sarjaa vasta rakennetaan. Perusastelmat kuitenkin lyödään todella vahvasti paikoilleen ja kauden loppupuoli tarjoaa jo oikeasti erinomaisia jaksojakin.
Kakkos ja kolmoskaudet ovat valtava parannus, joiden aikana on vahva isomman kuvan suunnitelma ja hahmoille alkaa kunnolla tapahtua elämässä asioita. Kakkos ja kolmoskausi ovat myös hyvin samanlaisia, kuin toistensa sisarkaudet. Juonikuvio kakkosessa on parempi mutta se hukkuu liikaa täytejaksoihin, kun taas kolmosen kokonaisuus on huomattavasti eheämpi ja Buffyn maailmaa laajennetaan hienosti.
Neloskauden aloitus on huikean rohkea ja fiksu veto tekijöiltä. Kolmen edellisen kauden keskeisimmät tukipilarit ja juonikuviot viedään sarjalta, päähenkilöt heitetään kokonaan niin uuteen elämäntilanteeseen kuin ympäristöön ja sarja saa aivan uskomattomasti uutta energiaa. Tuntuu kuin paristot olisi vaihdettu ja uudet vaatteet laitettu päälle.
Kuten jo sanoin arvostelussakin, Neljäs tuotantokausi ei ole missään nimessä sarjan paras, mutta itselleni luultavasti se kaikista rakkain kausi. Se on todella viihdyttävä, ylivoimaisesti koko sarja hauskin- ja hyväfiiliksinen tuotantokausi sarjan muuten synkässä kokonaisuudessa. Huomaan aina miettiväni juuri neloskautta eniten kun olen poissa Buffyn parista. Ja aina sarjaa katsoessa ja kyseisen kauden alun lähestyessä huomaan ihan innostuvani, kuin kesä olisi pitkän ja harmaan talven jälkeen taas koittamassa. Kaudessa on valtavasti uutta ja raikasta energiaa ja elämänilon voi suorastaan tuntea kautta katsoessa. Hahmoilla on kiehtovaa menoa elämässään, kaikkien etsiessä itseään ja jaksojen laatu on tasaisesti todella korkealla ja huumoriruuvi on revitty todella kunnolla auki.
Vitoskaudesta alkaa sarjan kunnollinen vakavoituminen ja siirtyminen entistä enemmän täysin hahmopohjaiseen draamaan. Sarja saa todella synkkiä sävyjä ja pirun raskaita jaksoja ja tavallisen elämän karut puolet alkavat puskea hirviöiden ja muiden hassutusten tilalle.
Kutoskausi on koko sarjan laadullinen huipentuma. Aivan mielettömän synkkä, ahdistava ja epätoivoinen kausi jonka aikana kenelläkään ei mene hyvin. Koko kauden yllä on todella synkän fiiliksen pilvi ja kokonaisuus toimii mielettömän hyvin sen alusta melkein lopetukseen saakka. Jaksojen laatu on jopa vitos ja neloskauttakin korkeampaa ja homma nojaa todella vahvasti keskeisten päähenkilöidemme synkkiin elämäntilanteisiin, joita ei todellakaan kaunistella. Kuten arvostelussakin totesin, kausi saattaa olla synkin ja ahdistavin tuotantokausi minkä olen missään sarjassa koskaan nähnyt.
Sarjan päättävä Seitsemäs tuotantokausi yrittää virheellisesti palata sarjan juurille, keräämällä itselleen paljon sarjan huonompia ja ennenkaikkea kauan sitten eroon päästyjä elementtejä. Ensimmäistä kertaa koskaan sarjassa kautta vaivaa käsittämättömän oudot ratkaisut hahmojen ja tarinankerronnan osalta, joissa valtava potenttiaali hukataan ja mokataan. Kokonaiskuva ja sen ympäröimät juonelliset yksityiskohdat eivät vain toimi yhtä sujuvasti kuin edellisillä kausilla. Onneksi kausi petraa hurjasti lopussa ja itse finaali on varmasti yksi hienoimmista ja tyydyttävimmistä sarjalopetuksista mitä olen koskaan saanut todistaa.

Buffy ja Willow aloittamassa Yliopistoa
ja aikuistumistaan. (Freshman, kausi 4)

Sarjan katsojakunta tuntuu jakautuvan kahtia. Niihin joille Buffy on juuri sitä mitä se on kolmen ensimmäisen tuotantokauden ajan. Lukiossa tapahtuva teinien hirviösarja.
Mutta itselleni kyseiset kaudet ovat vasta alkuverryttelyä. Pitkän kasvukertomuksen ensimmäiset, hölmöt vaiheet jonka jälkeen sarja puhkeaa todelliseen kukkaansa.
Kolmea ensimmäistä kautta ovat minulle erittäin viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä tv-sarjan kausia, mutta Neloskausi oli Se kausi kun sarja iski minuun ja lujaa. Takaisin ei ollut enää koskaan tulemista. En osaa selittää tarkkaan mitä tapahtui. Luultavasti se johtui vain siitä miten edellisten kausien "hömppä" alkoi jäädä taka-alalle ja ihmisten elämät tulivat etualalle. Olin myyty, rakastunut ja ikuisesti lumoutunut. Puhdasta taikaa.
Ensimmäisiä kausia myöhemmin miettiessä ihan huvituttaa miten viattomilta ne ja niiden päähenkilöt vielä tuntuvat.


Kaudet Parhaimmasta Huonoimpaan: (minun tulkintani)

1. Season 6
2. Season 5
3. Season 4
4. Season 3
5. Season 7
6. Season 2
7. Season 1

Parhaimpiin jaksoihin kuuluvat neloskauden huikea finaali Restless, joka on ylivoimaisesti sarjan luovin hetki. Tyylikokeiluita täynnä oleva jakso joka keskittyy täysin tutkimaan päähenkilöitämme ja näiden salaisia pinnanalaisia puolia. Jokaikinen asia vain toimii täydellisesti ja jakso tarjoaa valtavasti löytöjä ja oivalluksia varsinkin myöhemmille katselukerroille. Vitoskauden pysäyttävä The Body on tiukasti perässä kakkossijalla. Toista yhtä voimakasta jaksoa ei tästä sarjasta -tai mistään muustakaan sarjasta löydy. Kakkoskauden huikea Passion ansaitsee helposti kolmoissijan. Kyseessä on uskomattoman tunnelmallinen ja kauniisti ohjattu, kirjoitettu ja toteutettu jakso. Kutoskauden lauluhetki Once More with feeling tulee erinomaisena nelosena kärkikolmikon jälkeen. Mielenkiintoisena seikkana paras kauden aloitus ja lopetus menevät samalle, neljännelle tuotantokaudelle, jonka aloittaa todella energisesti Freshman ja päättää unimaisen kauniisti Restless. Yhtä lähelle pääsee vain kakkoskauden avaus ja lopetus.
Toki sarja on täynnä jaksoja jotka ovat aivan uskomattoman lähellä helvetinmoista suoritusta mutta eivät ehkä jostain syystä ihan pääse top-kärkeen. Haluan siis kunniamaininnan antaa muutamille jaksoille kuten hemmetin hauskoille kolmoskauden Doppelgänglandille, vitoskauden Interventionille ja seiskakauden Storytellerille. Neloskauden upealle, Oziin keskittyvälle Wild at Heartille jolla on ylivoimaisesti yksi koko sarjan koskettavimmista jaksolopetuksista ja samat sanat menevät jakson saman kauden sisarteoksellekin New moon risingille jonka keskiössä on Willow-Tara-Oz-triangeli. Kauhuelementeillä varustettu ikimuistoinen Hush on varmasti samalla koko sarjan pelottavimpia- mutta myös hauskimpia jaksoja. Ja kun sarja keskittyy Spikeen, mikään ei tunnu menevän väärin. Niin myös huikeissa vitoskauden Fool for lovessa, seiskakauden Lies my parents told messa ja kolmoskauden Lovers Walkissa. Listalle nauraa itsensä myös sarjan päätösjakso Chosen jonka ei tarvitse kuin vilauttaa viimeistä 15minuuttiaan niin asia on sillä selvä. Ja vaikka en enempää jaksoja listaakaan niin se ei todellakaan tarkoita että mainitsemani jaksot olisivat ainoat jotka listalla ansaitsevat tulla. Päinvastoin. Esimerkiksi kausien 4-6 kohdalla voisin silmät kiinni osoittaa randomista jotain jaksoja ja olla aika varma että ansaitsisi päästä listalle myös.

Käsittämättömin ongelma sarjassa on aina sen kausien lopun lähestyessä. Kakkoskausi iskee täytejaksoja juuri huikean Passionin ja finaalin väliin pilaamaan kokonaisuutta. Neloskausi köhii surkealla pääpahallaan loppusuorallaan. Vitoskausi köhii pöhköllä tilanteella ja venytyksellä lopussa. Kutoskausi köhii liiallisella venytyksellä lopussa joka tuhoaa huikean finaalin. Kolmos- ja seiskakausi ovat ainoat jotka saavat focuksen pysymään paremmin kunnossa loppuhuipennuksen lähestyessä.

Aikuisen roolin omaksuva Buffy (Forever, Season 5)

Sarjalla on joukko todella loistavia käsikirjoittajia ja ohjaajia. Joukko on niin suuri etten pysty tekemään sille tässä oikeutta ja unohdan jo nyt mainita monta sellaista tapausta, jotka oikeasti ansaitsisivat tulla mainituiksi. Ohjaajista parhaimmat ovat sarjan alkuperäinen kuvaaja Michael Gershman (Passion), James A. Contner (Dead Things) ja sarjan luoja Joss Whedon -ja erityisesti miehen monilla tyylilajikokeiluillaan (Restless, The Body).
Sarjan todelliset sankarit ovat kuitenkin sen iso ja lahjakas käsikirjoittajajoukko. Keskiössä tottakai sarjan luoja Joss Whedon, jonka tyyli, kieroilu, huumori ja rikas dialoginkäyttö ovat sarjan peruspilareita. Mutta vaikka Whedon onkin loistava käsikirjoittaja ja ennenkaikkea kiehtovan dialogin kirjoittaja niin miehen pahin synti tuntuu olevan aina välillä liikaa komediaan nojaaminen. Sarjan toinen vastaava tuottaja Marti Noxon saattaa olla kaksikosta se parempi kirjoittaja, yhtä lahjakas kuin Whedon mutta hieman maanläheisempi. Naisella on todella loistavia ja liikuttavia dialogikohtauksia käsikirjoituksissaan ja niistä puuttuu hyvänä vastapainona juuri Whedonin kikkailutyyli. Muita kovia kirjoittajia ovat mm monesta loistavasta komediajaksosta vastaava Jane Espenson, Doug Petrie, Rebecca Kirshner ja tottakai viimeisellä kaudella mukaan tuleva Drew Goddard.



Sarja osaa samaanaikaan olla uskomattoman julma mutta myös kauniin palkitseva sarja. Se on täynnä aivan mielettömän uskomattomia, liikuttavia, sydäntäsärkeviä, kauhistuttavia, järkyttäviä, ikuisesti traumatisoivia hetkiä, joiden uskomattomuutta ei voi ymmärtää jos ei niitä itse ole nähnyt- ja varsinkaan jos sarjaa ei ole uskollisesti katsonut alusta kyseisiin hetkiin saakka. Voisin mainita vaikka kuinka monta uskomatonta hetkeä, mutta en tiedä pystyisinkö lopettamaan ja silloinkin varmasti unohtaisin yhtä monta ja yhtä loistaava hetkeä. Buffyn eteenpäin vievä voima on sen hahmot ja tarinat, eikä shokeerava kikkailu. Shokkitapahtumia kyllä todellakin tapahtuu, mutta toisin kuin esim vaikka Game of Thronesin kaltaisissa sarjoissa, se ei ole sarjan myyntivaltti. Buffyn kausien mainoslauseissa ei esiinny "KUKA KUOLEE SEURAAVAKSI?" -kaltaista paskaa.


Pakko myös todeta tähän loppuun että todella tyydyttävästä sarjan lopetuksesta huolimatta oloni on surullinen ja jotenin tyhjä. Haluaisin että voisin jatkaa sarjaa, mutta tavallaan en. En halua lisää. Sarja tarjoaa jo nyt niin erinomaisen ja täydellisen kokonaisuuden että uusien jaksojen lisäämisen siihen olisi jo liikaa. Haluan kokea uudestaan sen mitä olen jo kokenut sarjaa katsoessa. Angelin oma sisarsarja kummittelee minulle. Sen katsomisesta on yli 12 vuotta ja dvdt ovat hyllyssäni. Sen voisin katsoa seuraavaksi... mutta tiedän että se olisi vain epätoivoista laastarointia eikä oikeaa Buffya. Enemmänkin haluaisin vain aloittaa samantien alusta. Yksi asia on kuitenkin varmaa. En enää koskaan pidä tällaista kuuden vuoden väliä sarjan katsomiselta. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Sarjan lopetuksesta tulee parin vuoden päästä kuluneeksi 20 vuotta ja se jo ihan sattuu rinnassani.

Buffy on yksi niistä muutamasta asiasta elämässäni minkä kohdalla haluaisin edes kerran pystyä pyyhkimään muistoni -edes väliaikaisesti, jotta voisin nauttia sarjasta uudelleen ensimmäistä kertaa. Tälläkin hetkellä haluaisin valtavasti päästä katsomaan sarjaa lisää tai uudestaan. Ja valehtelin jos väittäisin ettenkö salaa haluaisi aloittaa suoraan neloskaudesta.
Koko sarjan ylivoimaisesti paras osuus on juuri kaudet 4-6 joiden aikana kokonaisuus on todella hyvin kasassa, mahdollisuuksia käytetään jatkuvasti hyväksi ja mikä parasta: Odotuksia rikotaan ja usein myös ylitetään. Neloskausi on huikean viihdyttävä ja kaksi seuraavaa vakavoittavat ja aikuistavat sarjaa hurjasti.



Ensimmäisen kauden arvostelua kirjoittaessani mainitsin pelkojani siitä että ehkä olisin kasvanut sarjasta ulos. Ehkä sarja näyttäisi vanhentuneelta ja kököltä uuden televisio- ja elokuvatarjonnan rinnalla. Pelko osoittautui kuitenkin täysin mitättömäksi ja nyt jälkikäteen ihan huvittavan absurdiksi ajatukseksi. Sarja on yhtä voimissaan kuin ilmestyessäänkin. Kuin sitä ensimmäisellä kerralla katsoessanikin. Käsikirjoitukset ovat loistavia, hahmot mielettömiä ja todella samaistuttavia, dialogi ja vitsit uskomattoman kekselliäitä ja tunnelma hienoa. Rakastan hahmojakin vain entistä enemmän.
En todellakaan ole kasvanut sarjasta ulos. Ja tämän katselukerran perusteella tiedän varmasti myös että en sitä koskaan tule tekemäänkään. Rakastan Buffya (sarjaa siis) ja sarja sen rakkauden myös ansaitsee.
On niin absurdia puhua sarjasta näin voimakkaasti sillä yleensä olen vain niin kylmä ja etäinen kaiken suhteen. Mutta Buffy sarjana painelee juuri oikeita nappuloita- se ilahduttaa, koskettaa, järkyttää ja liikuttaa todella voimakkaasti vuoronperään. Sen hahmot ovat mahtavia ja tapahtumat nerokkaita.


Parhaiten omat tuntoni sarjaa kohtaan tiivistyvät Xanderin upeassa monologissa vitoskaudelta. Se tiiviistää omat ajatukseni ja tuntemukseni sarjasta täydellisesti:

"I've gotta say something, 'cause I don't think I've made it clear. I'm in love with you. 
Powerfully, painfully in love. The things you do, the way you think, the way you move... I get excited every time I'm about to see you. You make me feel like I've never felt before in my life. Like a man. 
I just thought you might wanna know."

-Xander

Sarjan viimeisen kuvan viimeinen hetki kertoo kaiken tarpeellisen...

Willowia lainatatukseni:
"Magic."

Buffy the Vampire Slayer, Season 7 (2002-2003)

Buffy Vampyyrintappaja - Kausi 7

Kausi 7, Jaksoja 22, Tuotantovuosi 2002-2003.
Pääosassa: Sarah Michelle Gellar, Nicholas Brendon, Alyson Hannigan, Emma Caulfield, Michelle Trachtenberg, James Marsters, Tom Lenk, Anthony Steward Head, Eliza Dushku.

Täällä sitten ollaan. Se on viimeinkin täällä. Taas. Viimeinen kausi. Matka oli pitkä, hauska, tuskainen ja lumoava ja siihen meni tarkalleen kuukausi. Mutta nyt 144 jaksoa ja 7 tuotantokautta on katsottu läpi...



Edellisen kauden jäljiltä tekijät ovat reippaasti helpottaneet kuristusruuviaan ja antavat ilman kulkea sarjaan. Sen tapahtumiin, hahmoihin ja ennenkaikkea tunnelmaan.
Kausi viestittää heti alussa Juurille paluun ja kasvun teemaa. Kauden aloituksessa päähenkilömme ovat enemmän erossa toisistaan kuin koskaan aikaisemmin. Buffy ja Dawn ovat eräänlainen uusioperhe jonka isällisenä hahmona toimii perhettä kuskaava ja tsemppaava Xander. Anya on täysin omissa oloissaan mojonsa menettäneen kostodemonina. Samoin on Spike, joka on edelliskauden yllätyskäänteen jäljiltä pahasti sekaisin.
Kiehtovimmalta juonikuviolta alussa vaikuttaa Willown ja Gilesin osuus Englannissa, minne Giles on vienyt punapäämme edelliskauden finaalin jäljiltä.

Taustalla pyörii salaperäinen uhka, jossa oudot munkkikaapuiset hahmot teurastavat nuoria tyttöjä ympäri maailmaa. Tosin tarkkasilmäinen katsoja voi jo ensimmäisen jakson perusteella vahvasti arvailla mistä on kysymys.

Willow ja Giles Englannissa.

Valitettavasti hyvin nopeasti sarja alkaa pitkästä aikaa vilauttamaan huolestuttavia merkkejä huonosta tarinankerronnasta ja ennenkaikkea mahdollisuuksien pilaamisesta. Kaikki puhuvat eeppisesti kokoajan että "Jotain kamalaa, ihan hirveää, todella siis niinku kamalaa on tulossa ja se uhkaa syödä kaiken". Kokoajan puhutaan, sen sijaan että meille kunnolla rakennettaisiin jotain kunnollista tarinakaarta missä asiat alkavat ilmenemään ja uhka nousemaan. Willown Lupaava ja Kiehtova osuus englannissa loppuu jo parin kohtauksen jälkeen toisen jakson alussa ja hahmo lennätetään takaisin Sunnydaleen vaikka tekijät olisivat voineet käyttää niin Willowta kuin Gilesiakin loistavasti pohjustamaan tapahtumia. Koko kauden alun ajan juonielementit eivät vain "klikkaudu" sujuvasti yhteen tai rakennu eteenpäin. Tekijät yrittävät asioita mutta liian monesta asiasta jää todella etäinen ja vieroksuva tunne.
Hulluinta on se että huomasin usein miettiväni mitä vastaavalla hetkellä tapahtui kahdella edelliskaudella ja miten toimivasti asiat oli silloin rakennettu. Kutoskausi puristi ekasta hetkestä asti kurkkuani tunteella että jotain kamalaa on tapahtumassa, mutta nyt kauden ote on käsittämättömästi kadoksissa alussa. Pieni tuuletus ei missään nimessä ole pahitteeksi, mutta päätöskausi on väärä paikka alkaa repiä asioita levälleen ja horjuttamaan aikaisempien kausien supervahvaa rakennetta.

Onneksi pääpaha paljastuu onnistuneesti kolmoiskaudella lyhyesti esitetyksi The Firstiksi, eli universumin ensimmäiseksi pahuudeksi. Olennoksi jolla ei ole omaa fyysistä olemusta ja joutuu näin käyttämään siis jo kuolleiden henkilöiden hahmoja esiintyessään. Tämä tarjoaa välillä hyvää tilannetta ja välillä ei. Parasta hahmossa on juuri se että hahmo voi periaattessa olla kuka tahansa jo kuollut sarjan hahmo niin ulkonäkönsä kuin persoonallisuutensa osalta. Keskeisempänä ulkoasuna hahmo käyttää Buffya mutta muutamien sivuhahmojen kuten Pormestarin, Warrenin, Jonathanin ja Spiken käyttö toimivat myös loistavasti.
First on muutenkin hyvä valinta päätöskauden pääpahaksi, koska kyseessä on jotain niin suurta ettei Buffy ja kumppanitkaan voi asialle oikein yhtään mitään. He voivat vain hidastaa tapahtumia. Plus on täydellinen ratkaisu esittää hahmon yhtäkkinen valloitusoperaatio sillä että kutoskauden alun Buffyn takaisintuonti kuolemasta on rikkonut maailman tasapainoa ja näin mahdollistanut tapahtuman. Sankarimme voivat vain itse syyttää itseään asiasta. On vain ihan käsittämättömän harmillista että tästä EI tarpeeksi väännetä syyllisyyttä. Asia mainitaan mutta se myös tunnutaan unohtavan yhtä nopeasti. Aivan uskomatonta tuhlausta! Ihan kuin kaudelta puuttuisi SELKEÄ, EHEÄ viesti ja kokonaiskuvan kantava tekijänsä ja ennenkaikkea sitä ajava Tuottaja.
En todellakaan voi ymmärtää mitä helvettiä on tapahtunut niin loistavalle sarjalle kuin tämä on ollut pari edellistä tuotantokautta -ja jopa ihan koko olemassaolonsa ajan...

Spike ja Buffy johtamassa sankareitamme (Dirty Girls)

Edelliskauden suuren twistin jäljiltä Angelilla on nyt syytä olla kade, sillä nyt myös Spikellä on sielu ja helvetti miten homma mokataan ja tuhlataan kauden alussa. Spike on outouksia höpöttävä sekopää missä ei ole mitään järkeä. Kuin tietokone olisi valinnut randomia sanoja sanakirjasta sanottavaksi. Siltä miehen puhe kuulostaa. Samoin käytös. Hirviöltä joka päätti itse hakea itselleen sielun, odottaisi paljon enemmän.
On vain ihan käsittämätöntä miten edelliskauden suuren twistin jälkeen Spike voidaan kusta niin pahasti alussa. Kakkosjakso jopa pilaa hahmoa lisää kun hahmo on luopunut sekavasta William-lookista ja hahmo yrittää taas olla kuin Spike. Mielestäni koko kauden alkupuolen Spiken olisi pitänyt omata enemmän inhimillisempi look ja luonteenpuoli ja vasta jälkimmäisellä kauden puoliskolla laittaa mojonsa kuntoon hiukset värjäämällä, samalla tavalla kuin mies toimii nahkatakkinsakin kanssa. Onneksi Spike alkaa kuitenkin alun kauheuden jälkeen pikkuhiljaa toimia paremmin. Varsinkin nelosjakso Helpissä- kun meidän pienoinen William-raukkamme yrittää olla jälleen Spike, auttamalla Buffyä ja tuntuu rankaisevan samalla itseään.  Hahmo on muuttunut paljon aikaisempaa hillitymmäksi ja inhimillisemmäksi Williamiksi. Vanhaa Spikeä taidetaan nähdä koko kaudella vain lyhyesti loppupuoliskolla.

Spike pääsee helpolla verrattuna esimerkiksi Gilesiin. En tajua miten näyttelijää on voitu viedä kyseiseen suuntaan. Aivan kuin tekijät tahallaan yrittäisivät saada Gilesista mahdollisimman tarpeetonta, kykenemätöntä ja inhottavaa hahmoa. Tämä sattuu erityisesti siksi että mies on aivan loistava kauden kahdessa ensimmäisessä jaksossa. Mutta palattuaan Sunnydaleen hahmo alkaa käyttäytymään ja puhumaan todella häiritsevästi. En tiedä miten tällaiseen on voitu päätyä kun miettii jo sitä miten hienosti hahmoa käsiteltiin kahdella edelliselläkin kaudella...

Willow (Alyson Hannigan)

Kaikista turhauttavimmaksi ja helvetinmoiseksi potenttiaalin menetykseksi koen kuitenkin Willown tarinakaaren. Hahmo tuntuu vain olevan lähinnä pahoillaan siitä että meni tappamaan jonkun. So fucking what? Luulisi että hahmoa ei vähempää voisi kyseinen teko vaivata kaiken kokemansa jälkeen. Päinvastoin, hahmoa pitäisi ehdottomasti viedä elämänhalun menettämisen ja iloisen persoonan tuhoutumisen suuntaan kun kaikki on riistetty hahmolta. Nyt tekijöillä on vain kiire palauttaa Willow takaisin vanhaan rooliinsa ja se on jotenkin todella oksettavaa. Jopa kaikki muutkin hahmot tuntuvat hokevan sitä miten kamala murhaaja Willow on. Kukaan ei käsittele hahmon läpikäymää tragediaa. Ei kukaan. Xanderia ja Dawnia lukuunottamatta kaikki Buffyn ympärillä ovat murhaajia. Miksi Willow on niin muka poikkeustapaus? Hahmo on kokemansa takia ennenkaikkea Uhri eikä hirviö.
Willown tarinakaari ja hahmon tuhlaus raivostuttaa erityisesti siksi että kaikki muut hahmot tuntuvat jatkavan ihan normaalisti omissa tarinapoluissaan ja kasvavan eteenpäin. Mutta Willowsta yritetään kovasti vääntää jonkilaista reboottausta suurinpiirtein kolmoiskauden paikkeille. Saatan olla puolueellinen tässä koska Willow on suosikkini nyt & aina, mutta kaiken neidin kokeman jälkeen luulisi että viimeinen asia mitä hahmolta odottaisi näkevän on iloinen, pirtsakka nuori nainen joka on nopeasti vitsiä heittämässä, Buffya auttamassa ja rekkalesboa naimassa. Ihan kuin tekijät olisivat säikähtäneet saamaansa palautetta ja yrittäneet mahdollisimman paljon vain miellyttää faneja kohtelemalla hahmoa kivasti. Ja "fanina" minua tuo vasta kuvottaa. Jos hahmo viedään altaan syvään päähän tuhoutumaan niin siitä pitää kantaa seuraukset eikä vaan vetäistä porealtaaseen seuraavaksi ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Itse näen Willown tarinakaaren enemmänkin syrjäänvetäytyvänä, elämänhalunsa menettäneenä henkilönä joka haluaa vain kuolla pois ja lähinnä pakosta palaa auttamaan ystäviään, ja silloinkin lähinnä itkee yksin pimeässä ja ehkä lopussa vasta löytää itsensä uudelleen. Mutta ei. Tällaiselle ei ole mitään tilaa. Hahmo vain nollataan.
Myös uuden tyttöystävän väkinäinen tyrkyttäminen hahmolle suorastaan kuvottaa. Ei siinä mitään vikaa ole jos vihjataan että "nämä hahmot saattavat vielä päätyä yhteen jonain päivänä" mutta kaikki ratkaisut hahmon osalta tuntuvat tähtäävän vain siihen että tekijät reagoivat kritikkiin toteamalla "Hei, Sori että tehtiin niin. Ollaan tosi, tosi pahoillamme. Tässä, ottakaa korvike. Ja tässä, nyt Willow on taas iloinen.". Willown englannissa oleskeluakaan ei käytetä ollenkaan hyväksi vaikka siinä olisi ihan uskomattoman upea tilaisuus antaa hahmon hieman etsiä itseään uudessa ympäristössä, näyttää miten tämä oppii oikeasti veteraaninoidilta jotain, päästen myös kauden pääjuonen jäljille ja palata vasta ehkä vasta kauden puolivälissä väkipakolla takaisin Sunnydaleen. Ja mikä parasta: Oleskella viisaan isähahmo Gilesin seurassa. Mutta ei! Ei mitään sellaista! Reboot. Unohdetaan kaikki mitä tapahtui viimeisen kolmen kauden aikana, jookos. Willowle täydellinen paluuhetki olisi voinut olla kauden puolivälin jakso Bring on the Night missä Giles tuo potenttiaallisia Slayereitä Sunnydaleen. Willow olisi helposti voinut korvata Gilesin roolin.

On todella outoa antaa näin rankkaa kritiikkiä sarjalle jolla on edellisten kausien aikana mennyt todella, todella lujaa. Mutta juuri sen takia päätöskauden alkupuolen apinointiratkaisut ärsyttävät valtavasti. Sarja on aina ollut ihan mielettömän loistava juuri Pienissä yksityiskohdissa, niin hahmoihin kuin tapahtumiin liittyvissä rauhallisessa rakenteluissa. Kun jotain on tapahtunut, se on tapahtunut tarkasti rakennetusta syystä ja siitä on seurannut selkeästi aina jotain, joka on johtanut uusiin asioihin. Ja nyt homma tuntuu kokoajan kusevan vain siksi että tekijät yrittävät viimeisellä kaudella mielyttää katsojia, pistää ilman rakentelua asioita liikkeelle ja herätellä vääriä nostalgisia muistoja sarjan alkuajoilta.

Onneksi kaikki ei sentään mene pieleen. Alun kömpelyyksistä huolematta Buffy saa kunnon ja raskaan kasvutarinan lopulliseen aikuisen naisen muotoonsa. Sarah Michelle Gellar pääsee päätöskaudella esittämään kiehtovasti tuplaroolia. Hän kun toimii niin reippaasti aikustuneen ja vanhenemista pelkäävänä yksinhuoltajaBuffyna joka alkaa kasvaa kauden edetessä suuren sodan johtajaksi. Mutta neito näyttelee myös suurimman osan kauden jälkimmäisestä puoliskosta kauden pääpahan ilmentymää. Gellar onnistuu tuplaroolissaan erinomaisesti ja The Firstin tulkinta on kiehtovaa katseltavaa, sillä hahmo on kuin puhtaasti pahan puolelle kääntynyt versio Buffysta. Kylmä, laskelmoiva ja reippaasti ylemmyyskompleksia omaava. Buffyn ja Spike välinen "suhdekin" kasvaa ja muotoutuu kauden lopussa aivan uskomattoman kauniiseen muotoonsa missä molemmat ovat löytäneet juuri oikean paikan toistensa elämissä. Varsinkin kaksikon viettämä yhteinen yö sylikkäin on aivan uskomattoman liikuttavaa nähtävää kun alkaa miettiä kaksikon parin edellisen kauden aikana rakentunutta kuviota. Xander, Anya, Dawn ja ennenkaikkea sarjaan palaava Faith saavat myös kunnon käsittelyn hahmojensa osalta.
Varsinkin Fathin kohdalla kaikki tuntuu menevän ilman pienintäkään virhettä, mikä on aivan uskomattoman ilahduttavaa.

Faith (Eliza Dushku) palaa sankariemme joukkoon.

Kauden hulvattomimmasta puolesta vastaa todellinen yllätys: Uudeksi kevennyshahmoksi tuodaan edelliskauden kauhistuttavan nörttitriion mitättömin jäsen Andrew (Tom Lenk) jonka nimeä tuskin kukaan muisti edes kutoskauden loputtua. Ratkaisu on todella yllättävä sillä luulisi fanfavorite Jonathanin saavan kyseisen kunnian, mutta tämän sijasta homma annetaankin mitättömälle Andrewille. Ja hitto että se toimii. Tämä on näitä samoja huumehöyryisiä ideoita kuin tehdä Harmonystä Spikelle tyttöystävä. Supernörtti Andewin hulvattomat sutkautukset ja populaarikulttuurilainaukset piristävät synkkenevää kautta ja huipentuvat mieheen itseensä keskittyvään jaksoon kauden loppupuolella. Andrew saa tavallaan edelliskausien Anyan roolin ryhmässä tyhmänä mutta suloisena koiranpentuna, jonka parissa kaikki vain tuntuvat viihtyvän.

Valitettavasti Seitsemännen tuotantokauden alkupuoli ja jopa osa sen jälkimmäisestä puoliskosta on harvinaisen levällään oleva sekasotkuinen kaaos. Kunnollista koukkua ei ole ja kaikki hahmot ovat aikalailla melankoolisessa fiiliksessä ja hämmentyneitä siitä mitä pitäisi tehdä. Iso muutos aikaisempiin kausiin, varsinkin edelliseen missä todella tiukka kokonaisuus aloitetaan uskomattoman vahvasti ja tunnelmallisesti heti ensimmäisellä sekunnilla. Kun päätöskausi tekee alkupuolellaan jotain asioita todella onnistuneesti niin kutoskausi teki samaa lähinnä silloin kun se oli heikoimmillaan. Alkupuolella on suorastaan surullisen paljon täytettä ja varsin tyhjänpäiväistä sellaista missä melkein KAIKKI potenttiaali hukataan. Pääjuoni tuntuu unohtuvan ja vastaan tulee jopa yksi koko sarjan huonoimmista jaksoista HIM. Toki alkupuolelta löytyy muutama hyväkin tapaus. Nelosjakso HELP on oikeasti liikuttava seikkailu, ja alkukauden kohokohta on Anyaan keskittyvä SELFLESS. Juuri ennen puoliväliä aletaan kunnolla keskittyä Spikeen laadukkaissa jaksoissa SLEEPER ja NEVER LEAVE ME. Kauden puolivälin SHOWTIME on ensimmäinen kunnon ravisuttaja-jakso josta aloitetaan kunnolla mennä kohti loppua. Jaksosta numer 15, GET IN DONEsta eteenpäin loppukauden 8 viimeistä jaksoa on kuitenkin hyvää ja välillä jopa erinomaista tavaraa. Huippuhetket kauden lopussa ovat hulvattoman hauska ja loistavasti kirjoitettu ja ohjattu Andrewiin keskittyvä STORYTELLER, Spikeen keskittyvä liikuttava LIES MY PARENTS TOLD ME ja tottakai itse sarjan eeppinen päätösjakso CHOSEN joka pääsee listalle naurettavan helposti jo viimeisen 15minuuttinsakin ansiosta.


Käyn seuraavaksi läpi kauden 22 jaksoa ennen lopun tiivistelmää kokonaisuudesta:

[SPOILERS]
Kauden aloittaa Lessons. Ympyrä on sulkeutunut ja nyt Dawn on saman ikäinen kuin Buffy sarjan aloituksessa. Neiti on aloittamassa koulun uudelleen rakennetussa Sunnydalen lukiossa. Luvassa on kuolleista manattuja vainajia jotka vainoavat oppilaita. Valitettavasti Lessons menee niin kokonaisuudeltaan kuin hirviöjuoneltaan ehkäpä sarjan heikoimmaksi kauden aloitukseksi vaikka ympäröivät juonikuviot ja ihastuttavan melankoolinen fiilis onkin hyvää. Homma tuntuu vain liian randomilta kauden aloitukselta jossa vasta vähän verrytellään ja tutkiskellaan uusia ympäristöjä. Jakson mielenkiintoisimmasta osiosta vastaa Willown ja Gilesin osuudet ihastuttavan vihreässä englannissa missä Willow on uudelleenkouluttautumassa edelliskauden finaalin jäljiltä. On todella kaunis ja sopiva idea että Giles on vienyt Willown mukanaan. Willow käyttäytyy myös kiehtovan haikean tyynesti, kuin hän olisi vanhentunut vuosikymmeniä ja sisäistänyt valtavasti uutta ymmärrystä, pitäen kuitenkin samalla yllä zen-tilaa, välttääkseen tuonnekuohuja. Kiehtova yksityiskohta on myös että Lessonsin myötä sarja siirtyy uudelle aikakaudelle: Kännyköiden maailmaan. Viimeinen kohtaus on puhdasta fanserviceä mutta absurdiudesta huolimatta annan sille semi-synninpäästön. Kohtaus kun on tavallaan kiehtova kertaus sarjan alkuun ja upeasti nouseva eeppinen musiikki tekee hetkestä todella vaikuttavan.
Kakkosjakso Beneath You jatkaa viikon hirviöjuonella: Paikallaan polkevaa draamaa jossa vain puhutaan outoja ja haaskataan aikaa hirviöjuoneen. Mielenkiintoista kyllä hirviöjuoni on ihan ok siksi että se linkittyy hyvin niin Xanderiin kuin Anyaankin. Parhaimmat hetket ovat puolivälissä kun Spike ilmestyy kuvioihin, saa kylmän vastaanoton ja porukka menee Bronzeen missä tapahtuu Xanderin ja Spiken homoiluun liittyvä hulvaton vitsi. Jakson turhauttavinta puolta edustaa myös Spike. En olisi ikinä uskonut sanovani tätä mutta Spike on jaksossa kirjoitettu paikoitellen todella paskasti ja ohjattu todella käsittämättömästi. Varmasti tästä on muitakin mielipiteitä, mutta olen ihan helvetin turhautunut aina kun seuraan Spiken outoa sekoilua ja käytöstä. Dialogi on ihan käsittämättömän outoa ja ei perustu oikein mihinkään. Mutta onneksi kaikki paranee lopussa hurjasti kun Spike tunnustaa saaneensa sielun. En kyllä käsitä miksi tekijät palauttavat jaksossa Spikelle siistimmän lookkinsa kun edellisessä jaksossa hahmolla oli vielä hienosti hiustenkin värjäys unohtunut.
Same Time, Same Placessa Willow palaa Sunnydaleen mutta jotain on vialla. Kukaan ei ole vastassa ja Willow uskoo tulleensa täysin hylätyksi. Jaksossa on loistava melankoolinen tunnelma ja Willow on ihastuttavan alakuloinen. Parhaimmat hetket ovat juuri alussa kun Willow saapuu kotiin ja tutkii taloa, muistelee tapahtuneita, löytää Anyan kaverikseen ja tapahtuu kahdesta näkökulmasta kerrottu kohtaus koulun kellarissa. Kiehtovana ideana jaksossa Willow on vahingossa tehnyt taian jonka takia hän on näkymätön ystävilleen. Jaksossa valitettavasti ärsyttää samat asiat kuin aikaisemmin. Kaikki vain kauhistelevat sitä miten hirveä hirviö Willown on. Kukaan ei välitä hahmon läpikäymästä tragediasta. Siis ei kukaan. Jopa Dawn on todella pahalla päällä. Kaikesta saa käsityksen että Willow muuten vaan päätti pumpata itseensä huumeita, seota ja tappaa ihmisiä. Myös Dawn käyttäytyy pirun oudosti jaksossa jonkinlaisena uutena Giles/Willown korvikkeena hirviönetsinnässä. Niin, ja Masters jatkaa outoilua Spiken roolissa aivan käsittämättömällä dialogilla ja oudolla käytöksellä johon en saa mitään järkeä vaikka mistä näkökulmasta tilannetta katsoisin. Onneksi jakson päättää kaunis hetki Willown ja Buffyn välillä. Mutta jakso vain entisestään boostaa sitä muistutusta että tekijöillä on ihan käsittämättömän outo näkemys Willown hahmosta.

Nelosjakso Help on ensimmäinen oikeasti hyvä ja todella liikuttava jakso. Buffyn kiehtova ja yllättävän osuva työ uuden Lukion kuraattorina saa yllättävän käänteen kun hänen luoksensa saapuu tyttö joka tietää kuolevansa saman viikon perjantaina. Jakso on todella koskettava ja kauniisti kerrottu. Erityispisteet menevät ylivoimaisesti juuri tätä tyttöä, Cassietä näyttelevälle Azura Skyelle. Näyttelijä tekee ihan uskomattoman kauniin ja liikuttavan roolisuorituksen joka jää vaivaamaan varmasti yhtä pahasti katsojaa kuin päähenkilöitäkin kun julma lopetus koittaa.

Kotiin palannut Willow rakkaansa haudalla (Help)

Jakson alkupuolella on myös todella kaunis ja liikuttava hetki kun Xander on vienyt Willown käymään Taran haudalla. Kohtauksen alku on kyllä jotenkin ärsyttävä ja huonosti ohjattu, sillä Willow ja Xander kävelevät ja juttelevat niitänäitä ja Willow tuntuu olevan ihan normi itsensä, mutta onneksi tunnelma muuttuu nopeasti kun kuin huomaamatta olemmekin siirtyneet kauniista puistosta hautausmaalle. Kohtaus hautakivellä on lyhyt mutta pirun liikuttava. Tajusin kesken jakson myös jotain todella outoa: Tarinan päähenkilönä toimii Buffy mutta aiheensa puolesta kyseessä pitäisi ehdottomasti olla Willoow keskittyvä jakso sillä Cassie käy täsmälleen niitä aiheita läpi mitä Willowkin pitäisi käydä. Mutta Willow tuskin liittyy tarinaan mitenkään eikä neidin reaktioitakaan edes pointata vaikka Cassien tarina pitäisi juuri häneen osua vahvimmin. Alan oikeasti tuntemaan oloni todella oudoksi. Olenko tyhmä? Olenko ihan sekaisin vai ovat tekijät? Eikö tämä ole ihan ilmiselvää? Miksi Buffy käy asioita läpi joiden kamppailu kuuluisi Willowle. Miksi Willow ei tee yhtään mitään? Varsinkin kun neiti juuri samassa jaksossa käy haudalla.
Onneksi James Marstersin Spike on ensimmäistä kertaa kaudella toimivasti kirjoitettu ja näytelty. Hahmo on nyt selkeästi sekaisin sielustaan ja tekemistään teoistaan ja kamppailee tuskan kanssa onnistuneesti ja ennenkaikkea uskottavasti.

Anya (Selfless)

Selfless on kauden ensimmäinen erinomainen jakso. Anyaan keskittyvässä jaksossa keskitytään naisen mainioon kamppailuun ihmisyyden tuoman taakan ja demonisten velvollisuuksien välillä. Täydellinen päätös hahmon tarinakaarelle siis. Jakso revittelee hyvin kaikella Anyaan liittyvällä, hauskalla huumorilla, julmalla teurastuksella ja onnistuu jopa tuomaan mukaan Anyan syntytarinan ja vitoskaudella nähdyn Olaf-peikonkin ja vielä huippuna tarjoaa Anyalle yhden musikaalinumeronkin. Jos tämä olisi ollut Anyan viimeinen jakso sarjassa niin se olisi ollut helvetinmoinen hyvästely.
Jakson vastenmielisin seikka oli kuitenkin yllätys, yllätys, Willow. Nainen tulee alussa mukaan uskomattoman iloisesti ja aurinkoisesti jutellen Anyan kanssa aivan mahtavassa fiiliksessä. Ihan vatsasta väänsi kun seurasin menoa. Willow kävi edellisessä jaksossa haudalla murtuneena ja hahmo rebootattiin samantien iloiseksi tytön tylleröksi suoraan kolmannelta tuotantokaudelta, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Onneksi tekijät ovat antaneet pienen hetken Willowle kun tämä menettää kontrollin itsestään, puolustautuessaan ja muuttuu hetkelliseksi pahisversioksi itsestään. Jaksossa on myös kiehtova callback kakkoskauden finaaliin missä Xander valehteli Buffylle ja nyt yhtäkkiä kuusi kautta myöhemmin jää kiinni valheesta. Joskus vain kannattaa odottaa!
Kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon että kyseessä on nykyään arvostetun käsikirjoittaja/ohjaaja Drew Goddardin ensimmäinen Buffyjakso ja mies tekee helvetin kovaa työtä. Kaunista että mies tulee näin viimeisellä kaudella ihan tuntemattomana mukaan ja kirjoitti tämän jakson ja monta tulevaa erinomaista jaksoa sarjalle. Kaunista.

Heti kauden ensimmäisen erinomaisen hetken jälkeen onkin hyvä hetki tehdä koko sarjan pahimmat pohjat. Him on väkinäinen, turhauttava ja väärällä tavalla nostalginen täytejakso, kuin suoraan ensimmäiseltä tuotantokaudelta. En tiedä muista katsojista, mutta se ei kuulu niihin asioihin mitä muistelen nostalgisesti sarjan varhaisvaiheilta. Koulun tähtipelaajan maaginen takki saa kaikki naiset sekaisin pojusta ja luvassa on moneen kertaan ja monta kertaa paremmin tehty hullaantumisjakso. En kiellä etteikö mukana olisi muutama hervottoman hauska hetkensä mutta se ei mitään pelasta. Pahinta jaksossa on se että se on pelkästään omaan juttuunsa keskittyvä täytejakso, jossa ei ole edes vanhojen kausien pelastavia sivujuonielementtejä suojelemassa sitä paskuudelta. Jos jotain kivaa haluan jaksosta sanoa niin nautin alkupuolen hetkestä missä Xander ja Buffy ovat kuin huomaamattaan Dawnin vanhempia. Tekijät eivät kertaakaan tee tästä numeroa tai edes vähän pointtaa asiaa. Mutta kauniilla tavalla vain universumin asiat ovat loksahtaneet paikalleen ilman että hahmotkaan sitä tuntuvat huomaavan. Xander roikkuu muutenkin alkukauden Summereiden kotona kuin isä joka yrittää pitää perhettä hyvissä väleissä.

Conversations with Dead people

Varmasti koko kauden oudoin jakso on Conversations With Dead People. Se on "Joss Whedon-jakso", epäonnistuneesti ja ilman Joss Whedonia. Vaikka mies ilmeisesti kirjoittikin yhden tarinaosion tähän. Nimensä mukaisesti joukko keskeisiä päähenkilöitämme käyttää yhden yön jutustellen jo kuolleiden kanssa. Siinä mielessä historiallinen jakso että se on ainut missä Xander ei esiinny ollenkaan. Jaksossa on helvetin kova yrittämisen tunne mutta vain muutamassa jutussa onnistutaan. Se tuntuu kuin kakkoskauden Passion-jakson heikolta pikkuveljeltä. Jakson aloittaa ja lopettaa upea Blue-niminen kappale jonka aikana seuraamme todella tyylikkäissä montaaseissa henkilöitämme. Buffy tapaa vanhan vampyyriksi muuttuneen koulututtunsa ja viettää tämän kanssa psykiatri-istunnon, Dawn kamppailee poltergeistin kanssa kotonaan äitiään pelastaen, Willow tapaa parinjakson takaisin Cassie-tytön ja oudosti jakson toimivimman puolen saa kaupunkiin palaavat Andrew ja Jonathan jotka kaivavat koulun kellarissa salaperäisen sinetin esille.
Valitettavasti päähenkilöidemme juonikuviot eivät toimi ollenkaan. Buffyn jutustelussa on aivan liikaa hauskaa menoa ja liian vähän asiaa. Dawnin osuus on todella tyhjänpäiväinen sekoiluosio. Willowin osuus turhauttaa eniten, koska sillä on valtavasti potenttiaalia ja kaikista eniten mahdollisuuksia, mutta homma on kusettu jo etukäteen. Willow tapaa paria jaksoa aikaisemmin kuolleen Cassien. Alunperin Taran piti saapua juttelemaan Willowle mutta näyttelijää ei saatu joten korvikkeeksi otettiin Cassie.... mikä on ihan helvetin absurdia koska kaksikko ei edes tavanneet Help-jaksossa ja tekijät tuntuvat itsekkin huomanneen keskustelun alussa tämän. Cassie paljastuu todellisuudessa kauden salaperäiseksi pääpahaksi joka yrittää ajaa Willowta tekemään itsemurhan. Tämä on Mielettömän Loistava idea! ...Paitsi että olen jo koko alkukauden itkenyt juuri tämän asian perään. Willow ei ole enää ollut ongelmissa aikoihin. Elämänhalun tuhoutumista ei ole. Epätoivoa ei ole. Hahmo on unohtanut jo kaiken aikaisemman. Willow ei ole enää edes hirveän surullinen.
Alyson Hanniganin näyttelijätyö pelastaa onneksi sen mitä on pelastettavissa. Varsinkin reaktio Taran mahdolliseen läsnäoloon on huikea ja uskomattoman musertavan liikuttava. Mutta osuus on niin tyhjä koska missään vaiheessa ei ole ollut minkäänlaista uhkaa että Willow on roikkumassa kuilun reunalla surun ja itsemurhan kanssa... Ilmeisesti Minä ja kauden pääpahis oletimme molemmat väärin edelliskauden lopun perusteella. Kylläpä nyt tuntuu hölmöltä. Kohtaus olisi huikea jos tähän menneessä Willow ei olisi muuta tehnyt kuin potenut epätoivoa ja halunnut vain kuolla ja nyt suuren pääpahan yrittäessä hoputtaa asiassa, Willow joutuu järkytyksekseen tajuamaan että hänen on pysyttävä elossa kun jopa kauden pääkonna tuntuu kokevan hahmon poistamisen tarpeelliseksi. Ymmärrän kyllä että tekijöillä on ollut paha ongelma koska Taraa ei saatu jaksoon, mutta parempi vaihtoehto olisi ollut tehdä taiteellisempi ratkaisu ja antaa Willown näytellä vaikka tyhjälle tilalle missä katsoja ei näe samaa kuin Willown. Miksi ei? Samaa on jo tehty useasti tällä kaudella kun pääpaha on tehnyt vierailuita. Jatkuva ristiinleikkaaminen eri hahmojen osioiden välillä pilaa myös paljon. Emme tunnu keskittyvän kunnolla ja huolella kuin Buffyn osioon mikä ei tarjoa mitään muuta kuin itsestäänselvää Buffyanalyysia.
Jakso onneksi onnistuu lopettamaan semi-uhkaavaan ja pahaenteiseen fiilikseen tulevasta. Spikesta paljastuu salaisuus ja Willow tajuaa että nyt on oikeasti jotain todella pahaa menossa, mutta jaksoa se ei pelasta. Sivuhuomautuksena mainittakoot että oli kyllä kiva nähdä Spike pienessä roolissa ujona treffipoikana Bronzessa. Jotenkin sopii Spiken William-persoonaan juuri tuollainen. Mutta kaikenkaikkiaan jakso on uskomattoman surullinen tuhlaus ja menetys sarjassa. Olisi voinut olla jotain uskomattoman suurta. Nyt ei oikein mitään. Ainostaan se että suuri pääpaha alkaa oikeasti toimia on oikeutus tämän jakson olemassaololle.

Sleeper keskittyy Spikeen ja tarjoaa kauden ensimmäisen oikeasti toimivan kokonaisuuden pääjuonen parissa. Tunnelma on kuin suoraan kahdelta edelliseltä tuotantokaudelta. Spike on alkanut tappaa ja salaperäinen voima tuntuu hallitsevan miehen käytöstä. Jakso on täynnä aavemaista tunnelmaa, hienoa visuaallisuutta, kaunista rakentelua ja Spiken hahmo on oikeasti rakennettu hyvin alusta loppuun. Jakson kevemmästä puolesta vastaa myös onnistuneesti takaisin vanhaan rooliinsa palaava Anya ja Spike näyttää naisen seurassa ihan avuttomalta pikkupojalta.. Jaksossa on todella loistavasti tehtyjä osioita missä heiluu kaksi Spikeä samassa kuvassa. Jakso onnistuu jopa varsin hyvin esittämään ja perustelemaan Spiken sekoamisen kun kauden pääpaha käyttää Buffyn hahmoa tämän seurassa. Jakson päättää varmasti koko sarjan parhaimpiin cliffhangereihin kuuluva hetki kun Giles meinaa saada kirveestä.
Never leave me jatkaa suoraan edellisen lopusta. Tunnelma ja tarinakokonaisuus vain jatkaa parantumistaan. Buffy yrittää saada Spikesta tolkkua, samalla kun sankareiden panttivangiksi saapuva Andew jumiutuu mukaan tapahtumiin. Jakson hulvattomin hetki on Anyan ja Xanderin tekemä good cop-bad cop-poliisikuulusteluosuus Andrewille. Buffyn ja Spiken välillä on muutama todella hyvä hetki. Varsinkin yläkerrassa tapahtuva keskustelu kun Spike ensin puhuu hyvin rehellisesti ja alkaa taas häiritsevästi menettämään otettaan. Vihdoin myös suuri pääpahamme tekee kunnon siirrot Buffya kohtaan ja kaikki saavat tietää tämän henkilöllisyyden. Munkkimiesten hyökkäyksessä on hyvää vaaran ja menon tuntua. Pahikset ovat olemukseltaan kuin Screamin ghostface-tappajia mutta yhden sijasta niitä on aina parikymmentä. Jakson lopetus on hieman kaksijakoinen. Alku on upea kun ikivanha nosferatu-ubervampyyri kiipeää pitkillä sormillaan ja kynsillään ylös kuopasta ja musiikki nousee. Mutta kun hahmo seisoo omin jaloin kellarissa niin hahmo näyttää vain jotenkin väärällä tavalla kököltä kumisella naamallaan ja typerillä eleillään. Argh. Why. Why, god, why...

Bring on the Night on turhauttava välijakso jossa on kaikki avaimet loistavaan tarinan synkentämiseen mutta synkkää tunnelmaa lukuunottamatta oikein mikään ei toimi. Syy on ennenkaikkea ohjauksen ja toteutuksen sillä käsikirjoitus on kyllä pohjimmiltaan varsin hyvä. Buffy saa kotiinsa Gilesin tuomat kolme vampyyrintappajakanditaattia. Tyttöjä joilla on potenttiaallinen slayerin voima, mutta se ei ole vielä aktivoitunut. Jakson kiehtovin yksityiskohta on se mitä tekijät vaivihkaa ovat tehneet Gilesille. Hahmo ei kertaakaan ole fyysisessä kontaktissa yhteenkään hahmoon tai ympäristöön. Tekijät eivät myöskään pointtaa tätä kertaakaan. Muistan kuinka ensimmäisellä katselukerralla olin kokoajan kauhuissani että "Ei helvetti, onko Giles kuollut ja tuo on The First?". Mutta katsoi Gilesin hahmoa mistä näkökulmasta tahansa, hahmo ei toimi ollenkaan. En tiedä mitä helvettiä tekijät oikein yrittävät. Gilesin ja Buffyn välillä on aivan käsittämättömän kylmä fiilis ja Giles on ihan sataprosenttisesti takapenkillä kaikessa, ilman minkäänlaista normaalia karismaansa tai olemustaan. Giles on käytökseltään sitä mitä odottaisin Willowlta jos tämä olisi Gilesin sijaan saapunut Sunnydaleen tässä jaksossa.
Jakson onnistunein osuus on Buffyn unihetket missä hän keskustelee lyhyesti äitinsä Joycen kanssa. Kohtaukset ovat erinomaisesti toteutettuja ja parasta niissä on se että niin Buffy kuin katsojakaan ei ole varma oliko hetket vain unta, The First vai oikeasti Buffyn äiti. Tulkinnasta riippuen myös Joycen antama viesti lukeutuu eri tavalla.
Lopussa on kunnon väkivaltainen turpaanveto Terminator ja.... Resident Evil Code Veronica-meiningillä, mutta kaikki ubervampyyrin ulkonäöstä ja hahmon esittelytavasta vain pilaavat tunnelmaa. Ihan sattuu sanoa tämä: seiskakauden koko alkupuolta vaivaa ihan helvetin vakava "off"-tila missä mikään ei tunnu klikkautuvan kunnolla paikoilleen. Hahmot eivät oikein istu rakennettuihin rooleihinsa, tilanteisiinsa ja tapahtumat eivät toimi vaikka KAIKKI on todella terävästi suorastaan naaman edessä. Seiskakautta tähän menneessä katsoneena ei tunnu että edelliskausien vastaavat tekijät edes vastaisivat tästä kaudesta. Tunne on kuin siitä vastaisi joku ihan uusi tyyppi joka ei todellakaan saa hommaan eloa.

Buffy ja Ubervamp (Showtime)

Kauden puolivälin saapuessa tulee Showtime, joka tekee todellakin sitä mitä nimessään lupaa. Buffyn talossa on nyt kourallinen potenttiaallisia, pelokkaita slayertyttöjä ja tilanne alkaa riistäytyä käsistä kun The First on onnistunut ovelasti soluttautumaan joukkoon. Buffy, Willow ja Xander ottavat tilanteen hallintaansa ja pistävät tukijoukot kerralla motivoituneiksi kun Buffy hoitelee kammottavan ubervampyrin kunnon väkivaltaisessa tappelussa ja pelastaa jopa Spiken. Samalla kun Giles ja Anya saavat selville todelliset syyt The Firstin tekemään tuloon. Erinomainen jakso alusta loppuun. Täynnä erinomaista tunnelmaa, jännitettä sankariemme välillä, Jännitävää toimintaa ja taitavasti kasassa pidetty kokonaisuus. Jopa Andrew pääsee heittämään kourallisen varmasti miehen parhaita huumoriheittojaan jaksossa. Erinomainen hereilleravisuttaja juuri oikeassa kohdassa tuotantokautta, josta on hyvä aloittaa loppukausi.

Kauden jälkimmäisen puoliskon aloittaa Potential. Buffy kouluttaa tyttöjä Spiken kanssa samalla kun muut saavat tietää erheellisesti että Dawn on myös potenttiaallinen tappaja. Onneksi Dawn paljastuukin vain tavalliseksi tytöksi ja todellisuudessa oikea Potenttiaallinen on Amanda, tyttö jonka olemme jo kertaalleen ohimennen nähneet sarjassa kauden alussa. Vaihteeksi oikeasti hyvä käänne jossa hyvin pelataan katsojan ennakko-odotuksilla ja homma rinnastuu hienosti Buffyn koulutusosioon. Jakso keskittyy kauniilla tavalla Dawnin kasvuun hahmona ja homman kruunaa kaunis monologihetki Xanderin kanssa jutellessa jakson lopussa. Sidenote: Onneksi Dawn ei ollut potenttiaallinen. Pahempi yllätys olisi ollut varmaan vain se että Willow olisi paljastunut potenttiaalliseksi. Spiken ja Buffyn muille tytöille tekemä koulutusseikkailu on myös varsin hyvää tavaraa ja leikkautuu hienosti ristiin Dawnin ja Amandan jutun kanssa. Varsinkin kun Buffyn ja Spiken viisaudet tuntuvat saavan jatkuvasti aika kaksimielisen fiiliksen kun alkaa miettiä kaksikon historiaa. Täytyy myös mainita että Andrew saa jaksossa pari todella loistavaa nörttiheittoa, jotka osuvat yllättävän hyvin ytimeen. Oudoin yksityiskohta jaksossa on se että yksi edellisessä jaksossa nähty Potenttiaallinen, Chloe ei esiinny mukana ollenkaan. Unohtivatko tekijät? Eikö näyttelijä päässyt tulemaan? Outoa.
The Killer in Me on tapahtumarikas jakso mutta oikein mikään ei kunnolla toimi. Jaksossa tiivistyy surullisella tavalla koko kautta vaivaava tila missä asiat, hahmot ja juonenkäänteet eivät vain napsahta paikoilleen. Willow menee treffeille Kennedyn kanssa ja suudelman tuottamasta syylisyydestä muuttuu tappamakseen Warreniksi. Samaan aikaan kun Spiken siru vetelee viimeisiään ja muille selviää se kauhistuttava tieto että Giles ei välttämättä olekkaan elossa. Jakson parhaimmat osuudet menevät kuitenkin Buffylle ja Spikelle jakson alkupuolella sekä ihastuttavan sekasortoiseen tilaan kaikkien keskuudessa kun Willow yrittää selittää ihmisille että hän ei ole Warren. Mutta tunnelma ei vain toimi jaksossa. Gilesin suureen twistiin ei myöskään ole saatu mitään eloa, mikä tuntuu ihan vammaiselta kun miettii millainen cliffhanger kyseessä oli. Willown... noh, olen jo tehnyt tämän tuhanteen kertaan selväksi, Willown tarinakaari ei vain toimi. Hahmo ei toimi. Kaikki mitä on edellisillä kausilla rakennettu, on vain riisuttu pois. Se mitä jaksossa tapahtuu tuntuu niin oudolta. Miksi Willow muka tuntee tippaakaan syyllisyyttä Warrenin taposta? Myös potenttiaallisen tappajatytön Kennedyn ja Willown treffailu tuntuu vain niin väärältä, väkinäiseltä ja pakotetulta. Willow tuntuu siltä kuin kaikki aikaisempi olisi ihan whatever-tavaraa. Eikä minulla ole mitään Kennedyn hahmoa vastaan. Päinvastoin, hahmolla on juuri sopiva asenneongelma ja iän tuoma turhautuminen mahdolliseen slayerin rooliinsa ja näyttelijä Iyari Limon tekee hyvää työtä. Mutta hahmon Willow-vääntö on vain niin käsikirjoittajien pakottama asia joka ihan kuvoittaa miten sitä tungetaan meille väkisin. Parasta Kennedyn Willow-kiinnostuksessa on se että hahmolla on selvästi täysin olematon ymmärrys Willown todellisista kyvyistä ja punapään vaarallisuudesta, mikä antaa juuri sopivan huolestuttavan fiiliksen Willown silittelyyn.
Jakson paras hetki on kun Willow kauhistuu tajutessaan päästäneensä Tarasta hetkellisesti irti ja Hannigan tekee jälleen kerran loistavaa näyttelijäntyötä. Ok-tasolle jäävä jakso joka keskittyy vain helppoihin, helposti mielyttäviin ratkaisuihin sen sijaan että rakentaisi kunnon räjähtävää tilannetta kaikesta mitä on aikaisemmin juonipoluille tehty. Vittuh.
First Date on juttua syventävä, varsin tasainen välijakso. The First yrittää saada Andrewia tappamaan potenttiaalisia, Buffy tutustuu rehtoriin ja tämän salaisuuteen ja Xander menee aivan normaaleille treffeille. Jakson alussa nähdään tyylikäs hetki kun Giles pelastautuu aikaisemman jakson cliffhangerista. Valitettavasti loppujakson Giles liittyy seiskakauden Willown ja Spiken seuraan käsittämättömän oudosti ja hahmonsa vastaisesti käyttäytyväksi tyypiksi joka inisee ja valittaa eikä omaa enää ollenkaan sitä vanhaa kylmää, viisasta ja hurmaavaa karismaansa. Giles on kieltämättä oikeassa siinä mitä sanoo, mutta tapa millä sanoo on kaikkea muuta kuin toimivaa. Gilestäkin pahemmaksi pistää Xanderin juonikuvio joka on niin kulahtanut kuin olla ja voi ja aivan käsittämättömän huonosti rakennettu alusta loppuun. Käänne varsinkin pilataan ihan avuttomasti kuin sitä seuraava avunpyyntökin. Todelliset laatuhetket jaksossa ovat Spiken ja Buffyn lopussa tapahtuva välienselvityshetki, Andrewin ja Jonathanin hahmon ottaneen The Firstin välillä tapahtuva osio sekä Buffyn ja rehtorin yhteiseen illanviettoon liityvä osio jossa mies paljastuu freelancer demoninmetsästäjäksi ja entisen Slayerin lapseksi. Ja tämän hienosti istutettua tarinaan paljastuu lopuksi että kyseessä on Spiken tappaman slayerin poika. Erinomainen, erinomaisesti tehty lopetus joka jättää juuri loistavaan tilanteeseen tapahtumat. Huolestuttavasti alkava jakso joka päättyy lopussa jännittävään koukkuun.

Buffy voimiensa lähteillä (Get it Done)

Get it Done on ensimmäinen oikeasti kunnossa oleva seiskakauden Buffyjakso. Buffy saa tilaisuuden tutustua Slayerien syntyyn ja kerätä itselleen uutta voimaa. Ja tämä juuri sopivasti kun neito on kirjaimellisesti saanut tarpeekseen kaikista ympärillään olevista turhista tukijoukoistaan. Jakso on monelle juonikuviolle loistava huippuhetki. Buffy saa turhautuneena haukkua kaikki lyttyyn ja kadottuaan kaikki muut joutuvat ryhdistäytymään. Spike ottaa itseään niskasta kiinni ja saa mojonsa kasaan, Willow näyttää kunnolla Kennedylle mistä punapää todellisuudessa on tehty ja jopa rehtori Wood pääsee kunnolla kuumottamaan omaa kostoretkeään. Hyvin ohjattu, kirjoitettu ja kaikinpuolin toteutettu jakso täynnä menoa ja kunnon meininkiä, joka kärsii lähinnä kahdesta typeryydestä. Ensimmäinen on Woodin toimittama laukku joka voisi ilmestyä tarinaan paremmin. Mutta pahin on Dawn joka tuntuu tekevän muinaisten tekstien asiantuntijana sitä minkä homman luulisi kuuluvan joko Gilesille tai Willowle. Jaksossa on monta todella kovaa hetkeä, alkaen Woodin tutustumisesta Buffyn tukikohtaan, Woodin ja Spiken yhteinen hetki, ihmisten järkytys Chloen itsemurhaan ja siitä seuraava tunteidenpurkaus, Spiken vanhanpuolen esilletulo ja lopun kruunaa varmasti koko kauden paras hetki Willown ja Kennedyn välillä kun Kennedy on oikeasti vihdoinkin kunnolla säikähtänyt Willown pimeästä puolesta.

Storyteller on kauden parhaimpiin kuuluva jakso ja yksin sarjan hauskimmista huumorijaksoista. Jakso on laadultaan kuin suoraan Kuudennelta kaudelta. Andrewiin keskittyvässä jaksossa tapahtumia seurataan miehen ja tämän tekemän, nerokkaasti nimetyn dokumentin Buffy - Slayer of the vampiresin kautta. Jakso on alusta loppuun täynnä suorastaan hulvattoman nerokkaita hetkiä ja pieniä yksityiskohtia. Jakso voisi olla nopeasti kasattu mukadokumentti, mutta päinvastoin laatuun on panostettu valtavasti kaikessa. Buffyn ja kumppaneiden jutut jatkuvat normaalisti mutta Andrewin kertoman linssin läpi vahvasti väritettyinä ja hieman boostattuina versioina. Tapahtumista näytetään jatkuvasti nerokkaita liioiteltuja versioita joita vielä korostetaan Andrewin tarkoilla tilanneanalyyseilla ja vaihtoehtoisilla huomioilla. Mies pistää jopa Anyan ja Xanderin välit kuntoon. Jakso kertoo samalla yhtäpaljon Andrewista itsestäänkin kuin kaikista muistakin. Jopa Spikeltä löytyy softspot Andrewille. Jakso nauraa rohkeasti niin itselleen, tekijöilleen, hahmoilleen kuin koko kaudellekkin. Jopa Buffyn jatkuvaa hehkutuspuhemenoa saadaan piikiteltyä loistavasti. Jakson hauskuutta lasketaan taitavasti pikkuhiljaa vakavampaa loppuhuipennusta varten ja viimeisessä kohtauksessa Andrew on liikuttavasti kohdannut omat tekemisensä ja kasvaa hahmona. Kertakaikkiaan mahtavan hauska, todella viihdyttävä mutta myös koskettava jakso missä laatu on suoraan kutoskaudelta ja hauskuuttelut kuin suoraan neloskaudelta. Huh huh, yksin koko sarjan parhaimmista jaksoista!

Storytellerissä pääsemme näkemään tapahtumia Andrewin silmien läpi...

Upeasti nimetty Lies My Parents Told Me keskittyy Spikeen, tätä vainoavaan menneisyyteen ja siitä johtuvaan aivopesumekanismiin. Mutta jakson nimi linkittyy samalla myös jakson kahden muun keskeisen hahmon, Woodin ja Buffyn elämiin. Kauden loppusuora jatkaa vain huikeaa paranemistaan kun Giles ja Wood aikovat järjestää Spiken tapattamisen, eristämällä tämän Buffysta. Painopiste on ennenkaikkea Spikessä ja tämän menneisyydessä. Ensin 70-luvun New Yorkissa ja lopuksi 1800-luvun englannissa. Osiot ovat upeasti yhdistetty itse varsinaisiin tapahtumiin ja varsinkin loppukamppailu leikkautuu hienosti ristiin eri aikojen kanssa. Jakso on todella vaikuttava kokonaisuus ja lähinnä Gilesin apinakäytös jakson alussa saa tuhahtamaan. Kirjaimellisesti kaikki muu toimii loistavasti. Spiken syntytarina ja keskeisimmät hetket on juuri täydellisesti kirjoitettu ja kuvastaa täydellisesti sitä Spikeä mikä myöhemmin sarjassa alkaa paljastua väkivaltaisen sekopään alta. Jakson lopetus on huikea kun Buffy on viimeinkin muuttunut kylmäksi johtajaksi, tekee asiat selväksi ja sulkee oven kylmästi jopa oman isähahmonsa, Gilesin naaman edestä. Tähän menneessä koko kauden paras jakso.

Spike vuonna 1977 (Lies my parents told me)

Sarjan viimeisestä viidestä jaksosta muodostuvan loppusuoran aloittaa Dirty Girls. The First tuo kaupunkiin uuden Darth Vader-miehensä, Nathan Fillionin näyttelemän Calebin. En tiedä mikä helvetti Whedonia ja kumppaneita vaivaa sillä Caleb on taas kerran ärsyttävällä etelän aksentilla puhuva ja ennenkaikkea turhuuksia lässyttävä pahis. Niin oli kauden puolivälissä nähty Evekin ja jopa Spiken piti olla alunperin teksasilainen mutta Marsters ei saanut aksenttia toimimaan joten mies muutettiin britiksi. Mutta Caleb saa nopeasti synninpäästön tässä asiassa sillä mies on ensimmäisestä kohtauksestaan saakka uhkaava ja pelottava vastus, eikä jakson lopputwisti taatusti ainakaan vähennä miehen uhkaavuutta. Itse jakso rakentuu erinomaisesti ja yllättävän nopeasti loppuhuipennustaan kohden. Kaupunkini palannut Faith saa tutustua Buffyn uuteen arkeen ja Xander saa antaa todella liikuttavan ja fiksun puheen Buffysta ja tulevista vastuksista. Jakso päättyy huikeaan taistelukohtaukseen viinikellarissa missä Buffyn joukot saavat kylmästi turpaansa ja osa menettää henkensäkin. Ainut mikä minua vaivaa kohtauksessa on se että se keskittyy vähän liikaa suoraviivaiseen hakkaamiseen eikä ihan onnistu luomaan sitä huikeaa tunnelmaa mitä kohtaus ehdottomasti tarvitsisi, varsinkin kun tapahtumat alkavat mennä kokoajan vain pahemmaksi ja synkemmäksi. Luulen että ongelma on musiikissa, sillä musa kuulostaa liikaa toimintamusalta ja liian vähän nousevaa kauhua korostavalta.
Myös Calebin lopussa tekemä monologipuhe on typerä ja pilaa synkkää lopetusta. Loppukohtaus olisi ollut paljon parempi jos tyyppi olisi ollut hiljaa ja synkän musiikin säestämänä Buffyn vain katselee menetyksiään. Täytyy kuitenin lopuksi ihan erikseen mainita miten uskomattoman hienoa ja täydellistä on se että Faith palaa sarjaan juuri tässä vaiheessa ja juuri hahmonsa tämänhetkisen kehityksen vaiheessa. Harmi ettemme ole päässeet näkemään Faithin parantumistarinaa Buffyssä, mutta nykyisen Faithin paluu tapahtumiin tuntuu vain jotenkin niin täydelliseltä ja millilleen sopivalta. Varsinkin kun hahmo on löytänyt katkeransuloisen rauhan sankariemme kanssa. Neidolla on myös monta loistavaa hetkeä läpi jakson. Puhumattakaan Andrewin hulvattoman nerokkaasta Faithin esittelymontaasista. Ja myös Faith ja Spike jopa saavat pari hienoa hetkeä yhdessä.

Buffy & Spike (Touched)

Empty Placesin aloittaa aivan huikea recap-osio edellisestä jaksosta. Kaikki mitä valitin tunnelman puuttumisesta on korjattu osiossa kun edellisen jakson kauhistuttavan lopputwisti-tapahtumat näytetään meille ja taustalla soi ihan mieletön jousiteema tunnelmaa boostaamaan. Ikävä vain että edellisen jakson lopussa tätä ei käytetty. Jakso on ennenkaikkea melankoolinen välijakso jossa asiat vain synkkenevät ja tilanne alkaa karata käsistä. Aivan kuten kautta aikaisemmin jaksossa Seeing Red ja kahta kautta aikaisemmin Tough Love. Faith nousee hienosti entisestään jakson aikana kun porukka alkaa lämmetä neidolle ja Buffy alkaa jäädä kaiken ulkopuolelle. Käänne siitä että Faith on vienyt potenttiaalliset Bronzeen tuntuu kyllä niin Fathilta mutta oudointa on että Giles on antanut sen tapahtua. Osio päättyy kuitenkin hienosti kohtaukseen kun seonneet poliisit yrittävät tappaa Faithin. Lopussa tapahtuu kuitenkin järkyttävä käänne: Porukka heittää Buffyn ulos keskuudestaan. Hieman liian tyhjästä tuleva osio, mutta itsessään osio on erinomaisesti rakennettu ja jatkuvan pahenevan synkkyyden keskellä homma toimii. Faithin ja Buffyn viimeinen sananvaihto on myös erinomainen kun Faith joutuu kauhukseen ottamaan komennon ja Buffy poistuu murtuneena. Faith on kirjoitettu todella loistava läpi jakson kuin koko kaudenkin. Hahmo on kasvanut ihan mielettömästi mutta kuitenkin omaa sen tutun Faithin olemuksensa. Tuntuu todella pahalta juuri Faithin puolesta sillä hahmo pistää Buffylle vastaan yllättävän hyvillä pointeilla mutta lopussa kaikki taakka kaatuukin neidon niskaan.
Jakson liikuttavin kohtaus on ylivoimaisesti kuitenkin Xanderin sairaalapedin kohtaus kun Buffy selkeästi taistelee itkunpurskausta vastaan ja lähtee kylmänä johtajana pois, kun taas Willow ja Xander saavat jakaa uskomatton koskettavan, herkän ja sydäntäsärkevän hetken keskenään. Luoja, miten loistava Hannigan on kohtauksessa ja homman kruunaa kaksikon toisiaan koskettelevat kämmenet. Kokonaisuudessaan jakso on hyvin kirjoitettu ja Calebista on tehty kerralla oikeasti vaarallinen pahis jonka ilmestyminen kuvioihin tässä jaksossa tuntuu todella pelottavalta.

Touched on synkkä ja sekava tilanne ennen pahinta loppua. Buffy on häädetty ja kaikkea vaivaa sekasorto eikä ihmisiä ilahdutakkaan hirveästi että Faith toimii hyvin samoilla linjoilla kuin Buffykin uutena johtajana. Jakso käsittelee loistavasti nimensä mukaisesti kykyä koskettaa. Niin pahikset kuin sankarimmekin puhuvat tästä. Spike saa jaksossa monta upeaa hetkeä, ensin haukkuen tukijoukot ja sitten antaen kannustuspuheen Buffylle. Jakson kruunaa upea rakastelumontaasi eri keskeisten pariemme välillä, mutta kaikista liikuttavin ja voimakkain näistä on Buffy ja Spike. Kaksikko vain pitelee toisiaan sylissään ja katselevat tyytyväisenä toisiaan, kuin aito rakastava ja kypsä pari. Jaksossa First vierailee myös todella loistavassa kohtauksessa Fathin luona, esiintyen Pormestarina. Loistavasti kirjoitettu ja näytelty kohtaus toimii upeasti ja First käyttää Faithille rakasta isähahmoa hienosti valaakseen epävarmuutta. Puhumattakaan Harry Groenerista joka on viimeisen kerran roolissaan Pormestarina ihan hemmetin hyvä. Jakso päättyy upeaan cliffhangeriin pommin räjähtäessä.

Kennedy johtamassa Potenttiaalliaallisia.

End of Days jatkaa suoraan edellisen perästä. Komeasti edellisen jaksoon recappiin yhdistetyn pommin räjähtämisen jälkeen Potenttiaalliset ovat pulassa, Faith hädintuskin elossa ja Kennedy yrittää saada tyttöjä pois pulasta. Ihastutavat Ubervampyyritkin palaavat, mutta tälläkertaa tuhat kertaa paremmin maskattuina. Onneksi Buffy pelastaa kaikki ja ottaa kerralla tilanteen takaisin hallintaansa. Buffy myös löytää mystisen slayer-aseen taistelussa pahuutta vastaan. Yllättävää kyllä aluksi todella toiminnalliselta ja epätoivoiselta vaikuttava jakso on täynnä toinen toistaan loistavia hahmojen välisiä hetkiä. Ja kaikissa on keskiössä Buffy. Buffylla on hieno hetki Xanderin kanssa, todella hieno hetki Faithin kanssa ja yllätys yllätys jakson upein hetki Spiken kanssa. Valitettavasti jakso romahtaa äkisti lopussa aivan kaamealla tavalla. Buffy menee outoon kryptaan ja löytää sieltä salaperäisen, mystisyyksiä lausuvan naisen. Plaa plaa ja plaa plaa plaa. Caleb tulee ja seuraa varsin tyylikäs kamppailu mutta juuri kun luulin homman toimivan niin Angel ilmestyy tyhjästä pelastamaan päivän. Lisää Angelista seuraavassa jaksossa. Haukun nyt kaiken muun tässä kohtaa: Buffyn löytämä eeppinen Slayer-ase on aivan kammotan näköinen. näyttää joltain leluaseelta kiiltävässä jouluvärityksessä. Itseasiassa, jos Michael Bay olisi laitettu suunnittelemaan vampyyrintappajalle ase, niin lopputulos näytäisi juuri siltä miltä nykyinenkin. Siis Hyi Helvetti sentään....

Kauden ja samalla sarjan päättää suoraan edellisen lopusta jatkava Joss Whedonin itsensä tottakai kirjoittaja ja ohjaama Chosen. Alku on kaamea kun aivan ylivetävä Boreanaz on palannut ja edellisen jakson lopun tyyliin dialogi on aivan kaameaa. Siis ihan shokissa katsoin aloitusta. Gellarin Buffylla ja Boreanazin Angelilla on aina ollut aivan uskomattoman intiimi suhde sarjassa.... mistä ei ole enää MITÄÄN jäljellä. Miehen mielettömän upea 10/10 cameo vitoskauden hautajaisjaksossa on vain kaukainen muisto. Koko tämä kohtaus on aivan järkyttävää katsottavaa ja haluaisin kuristaa Whedonin. Luojan kiitos osuus rauhoittuu lopussa ja aivan viimeiset hetket ovat taas upeita ja aitoa Buffy/Angel-tavaraa kun Angel ja Buffy löytävät otteen katkeransuloisesta suhteestaan ja Angel katoaa varjoihin täydellisten viimeisten snojensa kanssa. Tämän jälkeen alkaa välivaihe jonka aikana yritetään yhdistellä mutkia ja saada aikaan ideaa loppukamppailun syntyyn. Erinomaisena ideana itse pääpaha First antaa Buffylle lopullisen idean upeassa kohtauksessa jossa Nathan Fillion pääsee näyttelemään huomattavasti parempaa versiota hahmostaan.
Juuri ennen lopputaistelun päivää on hieno osio missä näemme mitä porukka tekee viimeisenä yönään. Osuus huipentuu upeaan hetkeen kun Spike on yksin kellarissa, Buffy saapuu paikalle. Spike nousee ja kaksikko seisoo katsomassa toisiaan ja kuva feidautuu mustaan emmekä koskaan saa tietä mitä pari teki viimeisenä yhteisenä yönään. Kaunista.

Itse koko loppuosuus Hellmounthissa on tunnelmallinen, jännittävä ja helvetin liikuttava. Pidän valtavasti taistelua edeltävistä hetkistä, kun sankarimme viettävät viimeiset yhteiset hetket yhdessä. Itse suuri, eeppinen taistelu on yksi parhaimmista ja varmasti koko sarjan näyttävin asia ikinä. Paritusinaa täysissä voimissaan olevaan vampyyrintappajaa taistelemassa suurta ubervampyyriarmeijaa vastaan. Ärsyttää kyllä että juttua ei ole oikeasti kunnolla rakennettu KAUTEEN vaan se tuntuu kasaan pieraistulta ihan viimehetkellä. Vähän niinkuin moni muukin asialla tällä kaudella. Ja helvetinmoinen Naisten suurta voimaa huutava viesti alkaa mennä vähän liian yli. Vampyyritappajien voiman aktivointi ja ennenkaikkea mukana tuoma itsevarmuus ja määrätietoisuus välittyy kuitenkin hienosti koko lopputaistelusta. Varsinkin ex-potenttiaalitytössä Vi (Felicia Day), joka on koko kauden loppupuolen vain ruikuttanut ja pelännyt ja nyt voimien aktivoiduttua neiti lahtaa vihollisia vasemmalta ja oikealta tehokkaammin kuin Buffy ja Faith yhdessä.
Sankarimme tottakai menettävät porukkaa taistelussa. Keskeisimpänä varmasti Amanda ja Anya joiden kuolema tulee äkisti ja väkivaltaisesti. Valitettavasti Anyan kuolema ei hirveästi saa suremaan koska hahmon tarina-arkki on jo päättynyt aikaisemmin kaudella. Mutta kyyneleet tulivat silmiini huikeasta kuvasta kun Xander huutaa epätoivoisena Anyan perään eikä näe rakkaansa ruumista, vaikka me sen näemmekin. Spiken upeaa viimeistä hetkeä on pilannut itselläni ainoastaan se seikka että tiesin hahmon siirtyvän Angelin viidennelle kaudelle. Tästäkin huolimatta Spiken ja Buffyn tarina saa upean päätöksen ja Spike saa todellisen sankarinhetkensä valossa. Olen kyllä sitä mieltä että Spiken tekemä valoshow ja uhrautuminen on jotain mikä olisi EHDOTTOMASTI kuulunut Willowle ja ollut täydellinen päätös tämän tarinakaarelle sarjassa.
Vaikka suuri lopputaistelu onkin aivan mielettömän uskomaton, niin todellinen timanttihetki on kuitenkin jakson ja samalla koko sarjan päättävä viimeinen kohtaus sen jälkeen. Sankarimme ovat päässeet pakoon ja on aika seistä katselemassa aikaansaamaansa tuhoa ja uutta elämää. Andrewilla ja Xanderilla on aivan mielettömän liikuttava kohtaus kun Andrew löytää merkityksen elämälleen. Ja viimeinen kuva koko sarjalle on aivan huikea: Täydellisesti kirjoitettu, ohjattu, kuvattu ja näytelty. Kun pitkään jatkunut kuva lopulta loppuu Buffyn kasvoihin ja tämän viimeiseen hymynpilkahdukseen, ei voi kuin liikuttuneena huokaista.

[/SPOILERS]


Edelliskausien säveltäjät Thomas Wanker ja Christophe Beck ovat ehkä poissa mutta uusi mies Robert Duncan pärjää uskomatonta kyllä yhtä erinomaisesti kuin edeltäjänsäkin. Tälläkertaa pianopimputukset ovat kuitenkin saaneet tuekseen todella vaikuttavat ja eeppisyyttä lisäävät isomman orkesterin fiilikset ja voimakkaan viulunkäytön. Mies antaa huikeista viulumusiikeista jo maustetta kauden loppupään jaksojen alun recapeissa, mutta varsinkin lopputaistelun huikean eeppinen musa on ihan mieletöntä kuunneltavaa. Ihan ihokarvat nousevat pystyyn loppufinaalista. Oma suosikkini on kuitenkin Duncanin pienimuotoinen kappale nimeltä Cookie Dough joka kuvastaa aikalailla täydellisesti omaa fiilistäni sarjan lopun saapumisesta:
https://www.youtube.com/watch?v=EigqwijOiDQ

Koko sarjan läpikatsominen vei minulta päivälleen tasan kuukauden. Olisin saanut homman toki kasaan paria päivää nopeamminkin mutta vetkuttelin kutoskauden kohdalla.

Rehellisesti sanottuna kauden alkupuoli saattoi olla ehkä jopa ykköskauttakin heikompi esitys. Todella epämääräinen ja focuksensa hukkaava. Sattuu varsinkin siksi todella pahasti että edelliset kaudet ovat olleet jo alussa todella toimivia ja ytimekkäitä. Siis aivojeni kapasiteetti ei pysty käsittämään miten on mahdollista että tekijät ovat kuseneet niin selviä juonielementtejä ja hahmoja joita ei pitäisi voida pilata. Spike, Giles ja ennenkaikkea Willow ovat ihan käsittämätöntä tuhlausta. Ihan sydämmestä sattuu. Kun kausi lähestyy loppusuoraansa, huomaa entisestään miten vähän näille keskeisille hahmoille on kauden aikana tapahtunut, kun asioita vain tapahtuu eikä ne tunnu siltä että homma on tullut ansaitusti.
Kausi onneksi petraa hurjasti viimeisen kolmanneksensa aikana. Kaikki jaksot numerosta 15sta eli Get it Donesta eteenpäin ovat oikeasti hyvää tavaraa ja joukosta löytyy myös muutama koko sarjan paras jaksokin (Storyteller, Lies my parent told me). Pääpahan oikea käsi, Caleb on kaameista monologeistaan huolimatta kunnon pahis ja uhka. Myös Faithin paluu Sunnydaleen on aivan mieletön upea asia ja tuo aivan valtavasti kokonaisuuteen. Faith on kasvanut hahmona melkein yhtäpaljon kuin kaikki päähenkilömmekin pitkän matkan aikana ja kauden lopussa vaan mietin että "huh huh" mitä kaikkea on tullut käytyä läpi näiden hahmojen seurassa...

Valituksistani huolimatta kausi päättyy huikean upeasti päätösjaksossaan. Kun uskomattoman kauniisti tehty viimeinen kuva meni mustaan, kyyneliltä oli vaikea välttyä. Olo oli todella surullinen, kuin olisin hyvästellyt ystävän, mutta samalla oudon rauhallinen ja täyteläinen, kuin olisin saanut käydä läpi kunnon ja ennenkaikkea täyteläisen matkan.

Loppujenlopuksi sarjan kunniakkaasti päättävä seitsemäs tuotantokausi alkaa käsittämättömän kömpelösti ja turhauttavasti. Tekijät tuntuvat säikähtäneen itsekkin todella synkäksi mennyttä kutoskautta ja ovat yrittäneet tasapainottaa seiskakautta alkupuolelta irrallisemmilla "viikon hirviö" jaksoilla, keveämmällä otteella ja väkinäisesti hassuttelevan iloisemmilla hahmoilla, joilla ei pitäisi olla siihen mitään syytä. Valitettavasti tämä ei vain istu enää niistä irtikasvaneeseen sarjaan kovin hyvin ja minua itseäni ne turhauttavat valtavana potenttiaalin hukkaamisena. Eikä asiaa auta yhtään se että kokonaisuudesta on todella sirpaleinen kuva jossa asiat eivät istu kunnolla paikoilleen ja kaikista keskeisimpien hahmojen tarinakaaria sohitaan todella epämääräisesti.

Oloni on pisteytyksen suhteen käsittämättömän sekava. Toisaalta päätöskausi tarjoaa kasan todella hyviä jaksoja ja jopa pari koko sarjan parastakin. Mutta kylmä fakta on että kaameista virheistä ei pääse eroon vaikka kuinka yrittäisin niistä tunteitani silitellä. ...Haluaisin antaa enemmän, mutta vaakakupissa on niin käsittämättömän iso kasa mokailua...

3½ /5

There are no endings, only new beginnings...