Buffy the Vampire Slayer, Season 6 (2001-2002)

Buffy Vampyyrintappaja - Kausi 6

Kausi 6, Jaksoja 22, Tuotantovuosi 2001-2002.
Pääosassa: Sarah Michelle Gellar, Nicholas Brendon, Alyson Hannigan, Emma Caulfield, Michelle Trachtenberg, James Marsters, Amber Benson, Anthony Steward Head.

Riitojen ja elämän vaikeuksien rikkomat sankarimme. (Once More, With Feeling)

"Life is a show and we all play a part."

-Buffy

Kutoskauden teemana on Elämä ja ennenkaikkea sen vaikeus. Päähenkilömme ovat nyt kunnolla aikuisia ja heidän tukiverkostonsa joka koostui niin Buffyn äidistä kuin Gilesistäkin ovat lopullisesti poissa kun Giles pakkaa laukkunsa ja lähtee takaisin Englantiin. Buffy ja kumppanit joutuvat julman, realistisen aikuisten elämän kanssa tekemisiin ja monelle se osoittautuu huomattavasti vaikeammaksi kuin jokavuotinen maailmanlopun estäminen.


Siinä missä Vitoskausi vielä alussaan lämmitteli teemoilla ja keveämmällä otteella ja nosti pikkuhiljaa synkkyyttä, niin kutoskausi on ensimmäiseltä sekunniltaan asti synkkä, toivoton ja arkisen elämän vaikeutta huutava kokemus. Kauden todellinen Big Bad on elämä itse ja ennen kaikkea sen vaikeus. Tätä tukee teemoissa niin itsetuhoinen addiktio kuin epätoivoinen lohdun etsiminenkin. Ihmisluonteen pimeämpiä puolia siis.
Kauden taustalla pyörii pikkupahiksina luuserinörteistä koostuva "Nörttitriio". Edelliskausilta tutut Warren, Jonathan ja uusi tuttavuus Andrew, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen Slayerin, eli Buffyn tuhoamisen. Näin hölmö ja lapsellinen "pääpaha"-pahisvoima vain entisestään korostaa kauden viestiä. Buffy tuskin on edes ensimmäisen kausipuoliskon ajan tietoinen pahiskolmikosta. Kun taas itse elämä asettaa Slayerille kuin tämän ystävillekkin suurempia haasteita.

Buffy ja Spike antautumassa himoilleen... (Dead Things)

Pelottavinta kaikessa on miten rohkeita ja suorastaan järkyttäviä temppuja käsikirjoittajat ovat päätyneet tekemään päähenkilöillemme. Enää ei ole kivalle dialogileikille tai koomiselle kompastelulle hirveästi tilaa. Mikään kun ei tunnu menevän hyvin. Katsojaa sattuu. Hahmoja sattuu.
Kaikki hassuttelu on riisuttu ja edessä on kylmää, alastonta ihmishahmodraamaa ensimmäisestä jaksosta viimeiseen asti. Buffy on edellisen kauden fiinalin jäljiltä kuolleista palannut, mutta onneton, tunteeton ja itsensä elottomaksi tunteva nainen joka ryhtyy väkivaltaiseen seksisuhteeseen häneen kieroutuneesti rakastuneen pahisvampyyri Spiken kanssa.
Suhde on paikoitellen todella vastenmielisen julma ja tuhoaa kunnolla sitä vanhaa tuttua, kirkasotsaisen päähenkilömme imagoa. Mutta oudosti kaiken ymmärtää, sillä Buffy on menettänyt kaiken kosketuksensa normaaliin elämään ja pieni tuskallinen nautinto pimeydessä on ainut mikä saa hänet tuntemaan yhtään mitään. Kaksikon romansissa ei ole mitään kaunista, ei hidastuskuvia, romanttisia musiikkeja, vaan nyrkkejä, verta ja tuskaa. Seksin jälkeen Buffy näyttää läpi kauden aina siltä kuin hän haluaisi mennä vessaan oksentamaan.

Spike (James Masters)

Spike huomaa pystyvänsä jälleen vahingoittamaan Buffya ja muuttuu jälleen kiltistä koiranpennusta vaaralliseksi pedoksi, mutta kaiken tämän alla on jotain outoa ja herkkää joka tuntuu suorastaan tiedostavan miten väärin hän kohtelee Buffya. Tekijät ovat myös palauttaneet Spikeä hieman lähemmäs aikaisempien kausien hahmomallia. Spike nauttii kunnon sekasorrosta, pelaa peliä omilla säännöillään ja irtautuu jälleen edelliskausina muodostetusta tiimistä. Hahmon tarina on erinomaisesti rakennettu läpi kauden niin että Spike joutuu kamppailemaan omien inhimillisten halujensa ja demonisen puolensa kanssa. Sarah Michelle Gellar ja James Masters näyttelevät omia roolejaan sekä todella vakuuttavasti että pirun vastenmielisesti. Molemmat onnistuvat kaappaamaan suorastaan pakkomielteisen lihanhimon ja vastenmielisyyden roolisuorituksissaan.

Mutta vaikka Buffyn ja Spiken shokeeraava seksisuhde onkin tämän kauden varmasti eniten itsestään huutava juttu, niin kauden todellinen tähti on kuitenkin Alyson Hanniganin näyttelemä Willow. Willowin syöksykierteessä oleva elämäntila rakentuu ahdistavan tasaisesti koko kauden ajan, toimii kuin huomaamatta kauden keskeisenä tekijänä, kohoten ensin puolivälissä ensimmäiseen traagiseen puolivälin huippuunsa, kunnes lopussa kirjaimellisesti räjähtää katsojan ja kaikkien hahmojen naamalle. Siinä missä Gellarin Buffy tuntuu rypeävän altaan syvässä päässä surkealla olotilallaan niin Hannigan loistaa moniulotteisena ja monivihateisessa roolissaan Willowna.
Hannigan on aina ollut todella loistava tekemään nopeita ääripään vaihdoksia ja kutoskausi on kirjaimellisesti vuoristorataa Willowlle. Hahmo on välillä kuin sosiopaattinen sekopää, oman heikkoutensa tajuava heikko Willow, surullinen pikkutyttö, ujo teini ja itsenäinen vahva nainen ja sympaattinen ystävä. Hyvin kertoo niin käsikirjoittajien taidosta kuin näyttelijättärenkin kyvyistä se että vaikka hahmo mitä tekisi niin sympaatiaa hahmo ei voi koskaan menettää kokonaan vaan pahimmankin teon jälkeen hahmolle lämpenee aina uudelleen.

Alkukauden ajan hieman sivummalle jäävällä Xanderilla on yllättäen hyvin samanlainen ongelma kuin Buffylla. Hirviöiden tappo ja maailmanpelastus kyllä onnistuu, mutta kun kyseessä alkaa olemaan normaalit, jokapäiväisen elämän onnellisimmat perusasiat, homma alkaa karata käsistä.

Buffy palaa eloon, mutta mikään ei
tunnu miltään...

Vaikka jo edelliset kaudet olivat vahvasti hahmopainoitteisia, niin kutoskausi tuntuu pistävän näitäkin rohkeammaksi ja pyyhkivän melkein kaiken muun ympäriltä pois ja keskittyvän täysin hahmoihin ja heidän henkilökohtaiseen elämäänsä. Kauden jaksojen laatu pysyy läpi kauden hämmästyttävän korkealla ja jatkuvajuonisena. Suurinpiirtein jokainen jakso tuntuu jatkavan siitä mihin viimeksi jäätiin eikä tyhjille välihetkille ole tilaa. Katsojia manipuloidaan taitavasti läpi kauden ja harhautetaan vähän väliä yllätyksillä. Edes komedia ei pääse varastamaan showta kauden aikana, sillä kaikessa on todella kaamea ja painostavan synkkä pohjavire. Hahmojen dialogi on myös todella eheää läpi kauden jo ihan Buffymittapuullakin ja hahmojen suusta kuullaan vähän väliä ihan uskomattomiakin keskusteluita ja monologeja. Spikekin omalla ilkeällä tavallaan päästää aivan uskomattomia viisauksia ja tarkkanäköisiä toteamuksia suustaan. Eikä taatusti ole sattumaa että suurinosa niistä menee Musikaalijaksolle.


Koska sarja alkaa muutenkin ahdistavasti lähestyä loppuaan, niin käyn ennen ajatusteni tiivistelmää jaksoja hieman tarkemmin läpi:

[spoilers]

Willow'n johtama Scoobygang (Bargaining)

Kauden aloittaa kaksiosainen Bargaining. Buffy on kuollut ja haudattu mutta nyt Willown johtama Scoobygang aikoo tuoda Buffyn takaisin elävien kirjoihin mustalla magialla. Ensimmäinen jakso vasta lämmittelee ja vilauttelee elämää missä edelliskauden finaalin Buffyn kuolema pidetään salassa ja edelliskaudelta tuttu Buffybot toimii virallisena kasvona vampyyrintappamisessa kun jengi kovasti yrittää pitää hommaa kasassa. Alussa on nähtävissä varsin menevä ja paikoin hauskakin aloitus kun koko tiimi jahtaa vampyyreitä hautausmaalla ja jopa Giles ja Spike tuntuvat heittävän kaverillista läppää toisilleen. Kaunista ja liikuttavaa miten Buffyn kuolema on tuonut muita hahmoja lähemmäs toisiaan. Jakso alkaa kuitenkin nopeasti vilauttella tulevaa synkkyyttä ja pohjustaa tulevia tapahtumia. Willow on astunut kauas valoisalta polulta eikä johtajan roolin omaksuminen ainakaan ole auttanut naisen itsevarmuusongelmissa, sillä kaikkien omien ja muiden sääntöjen vastaisesti Willow on päättänyt tuoda ystävänsä takaisin -hintaan katsomatta. Giles lähtee suojattinsa menettäneenä Englantiin ja Spike kärsii itsesyytöksestä ja yrittää toimia Dawnin suojelijana antaakseen itselleen synninpäästöä.
Huomaa myös että kutoskaudesta eteenpäin sarja on siirtynyt esitettäväksi eri kanavalle sillä Willow ja Tara vetävät samantien kuumaa lesbosuudelmaa heti alkunitron jälkeen.
Kakkosjaksosa Buffy on herännyt kuolleista, kaivaa tiensä omasta arkustaan takaisin elävien keskelle, mutta silloinkaan mikään ei tunnu olevan hyvin...
Kokonaisuudessaan kaksiosainen kausialoitus on todella synkkä, ei pidättele mitään ja asiat vain synkkenevät tapahtumien edetessä. On selvää että tästä kaudesta on iloittelut ja hauskuuttelut kaukana.

Heti aloituksen jälkeen tulee suoraan edellisestä jaksosta jatkava, loistava Afterlife. Buffy palautuu kotiin ja käyttäytyy todella poissaolevana ja oudon etäisenä, melkein kuiin jonkinlaista sisäistä raivoaan peittäen. Luulisi että kauden synkän aloituksen jälkeen hieman löystettäisiin ruuvia, mutta ei, matka on täysin päinvastainen. Buffy on kuin toisella planeetalla ja kaikki ovat huolissaan. Jakso on täynnä timanttisia hetkiä, alkaen upeasti Buffyn ja äitiroolissa toimivan Dawnin tutustuessa kotiin, sitä seuraa upeat hetket, kirjaimellisesti kaikki mikä liittyy Spikeen ja miehen reaktioihin Buffyn paluusta ja scoobyjengin keskuudessa leviävä huoli että kaikki ei ehkä sittenkään mennyt hyvin. Willow varsinkin saa todella synkkiä pilviä päälleen kun kaikki tuntuu viittaavan siihen että Neito on toiminut varsin vastuuttomasti ja kiehtovasti vain Spike tuntuu selkeästi näkevän nämä uhat. Jakson loppu on kuitenkin kokonaisuuden paras hetki kun totuus Buffyn paluusta paljastetaan. Kiehtovaa on myös että Buffy ei puhu asiasta ystävilleen, ei edes siskolleen vaan on totaallisen rehellinen juuri Spikelle. Buffyn paluussa ei ole mitään hienoa tai onnellista vaan kaikki tuntuu kulkevan vain mahdollisimman pahan suuntaan. Jakso on muutenkin todella hyvin ohjattu ja sisältää varmasti yhden koko sarjan pelottavimmista kuvista kun Anya viiltää veitsellä naamaansa.
Floodedissa elämän tosiasiat iskevät nyrkillä mahaan. Buffy on palanut elävien kirjoihin vain maksamaan laskuja ja olemaan veloissa. Giles palaa ja niin palaavat myös aikaisemmilta kausilta tutut nörtit Jonathan, Warren ja uusi tuttavuus Andrew jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen Buffyn tuhoamisen. Kolmikon Superroisto-juonikuvio on kirjaimellisesti ainut keveä asia koko kaudessa ja sitä katsoo hölmistyneenä että "Wtf täällä tapahtuu?". Kolmikon tuottama komedia ei oikein toimi kutoskauden yhä vain synkkenevän menon kanssa mutta siitä revitään hyvää huumoria. Jakson kuumottavimmasta puolesta vastaa ensiksi suorastaan häiritsevän hiljaiset ja pitkät tuijottelut mitä Buffyn ja tämän ympärillä tuntuu kokoajan tapahtuvan. Varsinkin Buffyn ja Willon välinen hetki treenihuoneessa alkoi ihan pelottaa kun Willow yrittää keventää tunnelmaa ja Buffy näyttää siltä kuin neito olisi suunnittelemassa Willow kimppuun hyökkäämistä.
Jakson paras hetki on erinomainen kohtaus kun Giles haukkuu Willown vastuuttomuudesta ja suurilla voimilla leikkimisestä. Kohtaus alkaa viattomasti, Willowin ihan odottaen saavansa ylistystä hienosta teostaan, mutta Giles haukkuu neidon järkyttävällä tavalla lyttyyn ja yrittää raivokkaasti ravistaa tähän realiteetteja. Kammottava katsoa koko päähenkilöryhmän kahden aikuismaisimman ja toisiaan parhaiten ymmärtävän henkilön täydellistä riitautumista. Tilanne vain pahenee kun Willow ignooraa kaiken mitä Giles yrittää viestittää ja alkaa paljastamaan pinnan alla olevaa pimeää puoltaan ja ryhtyy jopa uhkailemaan Gilesta. Alkusarjan pikkuinen ja suloinen nörttityttö on kasvanut tasaisesti kausi kaudelta ja Willow vaikuttaa jo ihan narsistiselta diktaattorilta jolle mikään ei ole väärin kun tarkoituspohja on itselleen hyvä. Anthony Head ja Alyson Hannigan ovat kohtauksessa todella loistavia.
Life Serialissa ongelmat vain jatkuvat. Buffy yrittää saada otetta elämästään, hommata työtä mutta kaikkea hankaloittaa kauhistuttava nörttitrio joka testailee kykyjään päihittää slayeriä. Nörttitriion hullutusten ansiosta kyseessä on varmasti kauden hauskin jakso, mutta ilon tunnetta on vaikea kokea kun kaikki tuntuvat vain kärsivän ja korkeintaan nörttitriion keskenäiset riidat saavat pieniä naurunpyrähdyksiä aikaan. Tyyppien välinen dialogi on onneksi varsin hulvatonta. Varsinkin riitely parhaasta James Bondista.
All the Wayssa on Halloween ja Dawn lähtee kaverinsa kanssa poikia tapaamaan. Varsinkin Dawnin huoleton meno Halloween-illan alussa vähän ihmetyttää kun sisko on slayer ja pikkusisko itse heiluu aika huolettomasti vaarallisilla kujilla. Halloween-jaksona sarjan mitättömin, mutta sivujuonet kehyskertomuksen ympärillä ovat onneksi mielenkiintoisia ja ennenkaikkea tärkeitä. Xander alkaa ahdistua elämästään ja Giles joutuu ottamaan isän roolin kun Buffy katoaa. Mutta varsinkin Willown vastuuttomuuteen liittyvät osiot ovat kuumottavia, sillä niissä alkaa olemaan erittäin selvää että Willown tempaukset ovat karanneet todella pahasti käsistä.

Once More, With Feeling

Seiskajaksona on vuorossa yksi sarjan kuuluisimmista jaksoista ja koko kauden ainut Joss Whedonin tekemä jakso Once More, With Feeling. Musikaalijakso. Ihan alkuun haluan sanoa etten ole koskaan ollut musikaalien ystävä. Animaatioelokuvissa ne menevät yleensä huolettomammin läpi kun on paljon mahdollisuuksia visuaalliseen tarinankerrotaan mutta liian usein live-action elokuvissa ne tuntuvat olevan vain puuduttavia ja noloja laulavien naamojen lauluja minkä ajaksi tarinankerronta pysähtyy.
Onneksi Buffyn musikaalijakso menee sinne oikeasti paremman suuntaan. Se on pohjimmiltaan tavallinen "viikon hirviö"-jakso jonka aikana kaikki keskeiset tarinalinjat kulkevat normaalisti eteenpäin. Hahmot nyt vain sattuvat laulamaan vuorosanansa ja tuntemuksen ääneen, musikaalin keinoja hyväksikäyttäen.
Musikaalin tyylejä ja aikakausien vaihtelua tapahtuu jatkuvasti. Osalla hahmoista on enemmän klassisempia sävyjä, Anya ja Xander ovat kuin jostain klassisesti 50-luvun hollywoodmusikaalista, Spike laulaa tottakai rock'n rollia ja Buffy on lähimpänä klassista Disneyn musikaalia omalla draamallaan.

On jotenkin sosiopaattisen kieroutunutta että koko sarjan synkimmällä kaudella on elämää & onnea täynnä oleva värikäs Musikaalijakso. Mutta kun pinnan alle vähän katsoo niin paljastuu että kyseessä on kaikkea muuta on onnellinen tapahtuma. Kaikki laulavat vain omasta tukalasta olostaan, epäillyksistään ja omasta riittämättömyydestään. Kauden teemoja siis.
Kaikki näyttelijät Hannigania lukuunottamatta paljastuvat yllättävän hyviksi laulajiksi. Varsinkin Gellar yllättää laadullaan.
Buffyn oma aloituslaulu jakson alussa vie heti kaikki epäillyt pois musikaalin idean mahdottomuudesta.
Mutta näyttelijöistä lahjakkaimmat laulajat ovat ylivoimaisesti Anthony Head (Giles) ja Amber Benson (Tara). Molemmilla on ihan mielettömät äänet.
Kaksikko saa myös ylivoimaisesti kolme jakson parasta laulua: Buffyn treenimontaasin aikana esitettävä Gilesin upea Standing in your way ja Taran upeasti nimetty Under your Spell sekä kaksikon duetto jossa molempien kappaleet yhdistyvät uudeksi Wish I could Stay-kappaleeksi ovat ylivoimaisesti parhaimmat. Siis ihan Huh huh-luokkaa. Kolmikon jälkeen tulee iso kasa todella loistavia lauluja joiden paremmusjärjestystä miettiessä päätäni huimaa: koko näyttelijäryhmän upeat I've got a Theory sekä Walk Throught the Fire ja Buffyn kaksi loistavaa omaa sisäistä tuskaa ja paloa käsittelevää hetkeä Going Through the Motion ja Something to Sing about sekä tietysti Spiken rokkaava ja sanoitukseltaan huikea Rest in Peace.
Jakson aikana tapahtuu myös isoja tarinarintamalla. Buffy paljastaa lopulta suuren salaisuutensa paluustaan ystävilleen ja Giles sekä Tara tajuavat omien rooliensa vaikeudet ja alkavat päätyä sydäntäsärkeviin päätöksiinsä rakkaistaan. Jos jotain haluaisin jaksolta niin muutama laulu voisi kestää lyhyemmän aikaa, kun eivät ole niin tärkeitä, kuten Anyan ja Xanderin hassutukset ja haluaisin että vierailevaa pahista, todella tyylikästä Hinton Battlen näyttelemää musikaalidemonia hieman boostattaisiin vaarallisemmaksi ennen lopun finaalia. Valituksistanikin huolimatta kyseessä on oikeasti todellinen timantti ja huippujakso, jota ei voi kuin rakastaa.

Giles jättää Buffyn

Musikaalin laulujen ja tanssien jälkeen on aika palata kauden iloisempaan ja positiivisempaan yleisvireeseen. Köh. Vuorossa on erinomaisesti nimetty Tabula Rasa missä Willown Taralle ja Buffylle tekemä taika menee pieleen ja vie kirjaimellisesti kaikiltä päähenkilöiltämme muistot. Seuraa hulvatonta sekamelskaa kun kaikki yrittävät löytää identiteettiään... paitsi että tämä tapahtuu kuudennella kaudella, jonka johdosta homman sekoilu suorastaan sattuu. Jakson hulvattomin yksityiskohta on että Buffy nimeää itsensä muistinsa menettäneenä Joaniksi, joka tulee tottakai Joan the Archista. Nerokasta! Jakson aloittaa surulliset mutta hienot kohtaukset kun Tara uhkaa jättää Willown ja Giles Buffyn. Willow lupaa pysytellä erossa taikomisesta mutta lopputuloksen voi jo arvata. Kaikki menee pieleen ja loppujakson vain odottaa surullisena sekoilun päätyttyä tulevaa tilannetta. Jakson lopetus on huikea montaasi kun Giles istuu lentokoneessa toivottamana, Tara lähtee Buffyn talosta muuttolaatikoiden kanssa ja Buffy päätyy Bronzessa saamaan lohtua Spikelta. Yllättävää kyllä pahasti mokanneen, murtuneen ja rakkaansa menettäneen Willown sijasta tuntuu enemmän pahalta Taran puolesta ja roolissa oleva Amber Benson tekee harvinaisen hyvää työtä juuri tässä jaksossa. Varsinkin alkukohtaus missä hän ilmoittaa suhteen päättymisestä on huikean kauniisti näytelty. Benson on muutenkin todella kovassa vedossa yhtäkkiä koko kuudennen kauden ajan. Tara on aina ollut supersuloinen ja näyttelijä pelannut loistavalla yhteiskemialla Alyson Hanniganin kanssa mutta nyt kuudennella kaudella, heti kun hahmot pistetään kärsimään niin näyttelemisen laatu vain nousee. Sama juttu oli Rileyn kanssa. Kuten myös Ozin, Spiken ja Angelin kanssa. Kyllä kurjuus ja kärsimys on vaan niin kaunista! Samoin Gilesin lähtö tuntuu nyt myös todella lopulliselta ja mies istumassa lentokoneen hämärässä on todella haikea näky. Jotain todella tärkeää on juuri menetetty. Kokonaisuudessaan hieno ja pirun sydäntäsärkevä jakso.

Varsin osuvasti nimetty Jaksokaksikko Smashed ja Wrecked keskittyvät Willown entistä enemmän pahenevaan tilaan ja samalla Buffyn ja Spiken alkavaan väkivaltaiseen seksisuhteeseen. Spike saa selville ettei hänen sirunsa rekisteröi Buffya ihmiseksi ja Buffy saa näin uuden uhan. Loistava käänne joka muuttaa kiehtovasti Spiken asemaa koiranpennusta takaisin petoeläimeksi ja herättää kysymyksiä Buffysta itseskäänkin. Willow onnistuu saamaan rotaksi muutetun Amyn takaisin ihmisten joukkoon saa tästä pahimman mahdollisen noitaystävän itselleen. Jaksokaksikon aikana homma pyörii addiktion ja tuskanvälttelyn keskiössä ja varsinkin Willowlta homma karkaa kunnolla käsistä. Huumausainevertauskuva viedään mielestäni kyllä vähän liian alleviivatun pitkälle mutta vertaus on kuitenkin varsin osuva.
Kaksimielistä koko Willown ongelmakierteessä on se että kaikki tuntuvat puhuvan hänen ongelmistaan mutta Taraa lukuunottamatta kukaan ei missään vaiheessa tee asialle mitään. Xanderkin vain puhuu asiasta häitä suunnitellessaan. Anya tarjoaa uskomattoman tarkkaa analyysia Willown vakavasta tilasta mutta ei muuta. Buffykin toimii lopussa vasta kun tajuaa oman tilanteensa olevansa samanlainen.

Willow (Alyson Hannigan) tajuamassa omat ongelmansa.

Wreckedissä on myös varsin cool tappelukohtaus Buffyn ja oudon hirviön välillä lopussa. Yhtä tyylikästä actionia ei vähään aikaan olekkaan nähty.
Jakso loppuu hienosti Dawnin loukkaantumiseen joka saa Willown lopulta tsemppaamaan ja Buffynkin tajuamaan -ainakin väliaikaisesti- ongelmansa. Idealtaan vaikuttava jaksokaksikko kauden puolivälin paikkeilla joka ei ihan toteutukseltaan saa hommaa tarpeellisen omaperäiseksi.

Gone ja Doublemeat Palace ovat sarjan humoristisimpia kevennysjaksoja. Gonessa Willow taistelee vieroitusoireita vastaan samalla kun kauhistuttava nörttitriio tekee Buffysta vahingossa näkymättömän. Luvassa on paljon kieroutunutta huumoria.
Doublemeat Palace on varmasti yksi humoristisella tavalla vastenmielisimmistä jaksoista koko sarjassa ja hyvin tiivistää koko kuudennen kauden teeman ja fiiliksen. Buffy menee töihin paikalliseen burgeriin ja saa tutustua pikaruokalamaailman aivokuolleeseen perusmenoon. Jakson alkupuoli on kokonaisuuden hulvattomin kun aivopestyt ja elämänhalunsa menettäneet työntekijät opastavat Buffya pikaruokalamaailman saloihin.
Loppuratkaisu on varmasti yksi vastenmielisimmistä kun vihdoinkin ryhdistäytynyt Willow pelastaa Buffyn ja kaksikko saa nähdä hirviön murskautuvan burgerin lihasilppurissa. Iiiyyyh. Jakso on taidolla ohjattu, kuvattu ja kieroutuneesti käsikirjoitettu jopa Buffyjaksoksi. Kaiken kruunaa viimeinen kohtaus missä Buffy kiristää surkean työpaikkansa takaisin.
Dead Things on jälleen yksi osuvasti nimetty ja yksi kauden parhaimmista jaksoista. Buffy kamppailee oman sisäisen tuskansa ja seksiriippuvuutensa kanssa ja yrittää löytää selitystä oudoille tuntemuksilleen. Spikella on yllättävän kiehtova rooli Buffysta välittävänä rakkaana jonka teot eivät tippaakaan auta asiaa. Kaksikolla on myös upea musiikkimontaasihetki puolivälissä kun Spike aavistelee Buffyn olevan kryptan oven takana, mutta Buffy lähtee pois. Tätä seuraa upea tappelukohtaus missä aika sekoilee kiehtovasti edestakaisin. Suurin yllätyskäänne kuuluu kuitenkin Kauhistuttavalle pahistriiolle, joka muuttuu nopeasti oikeasti vaaralliseksi kun psykoottinen Warren tappaa exänsä.
Tilanne on täydellisesti rakennettu. Koko kauden tiimi on ollut ihan vitsi jonka mukanaoloa lähinnä ihmettelee. Jäsenet tuntuvat vain tyhmiltä ääliöiltä. Kunnes homma alkaa mennä häiritseväksi ensin sieppauksen, sitten raiskauksen ja lopulta murhan kautta.
Jaksolla on myös todella upea ja koskettava lopetus kun Tara kertoo Buffylle että tämä on ihan tavallinen ihminen ja Buffy murtuu tämän syliin. Kutoskausi vääntyilee hienosti ihmisten synkkien puolien ympärillä ja tämä jakso on kaiken keskiössä.

Older and Far Awayssa Buffylla on 21v synttärit ja onnettoman Dawnin tekemän Toivomuksen takia kaikki vieraat jumiutuvat ikuisuuksiksi synttärijuhliin. Simppelin idean ympärille rakentuu erinomainen kokonaisuus mikä tarjoaa hahmojen kanssakäymiseen erinomaisen tilaisuuden koska kaikki keskeiset hahmot ovat saman katon alla. Tunnelma kiristyy hienosti tarinan edetessä ja esimerkiksi Anya, Tara, Willow ja Spike saavat monta erinomaista hetkeä. Anya on muutenkin kehittynyt valtavasti juuri kutoskaudella aidomman naisen suuntaan. Puhuu toki yhtä hulluja kuin ennenkin mutta mukana on nykyään valtavasti inhimillisyyttä ja syvyyttä. Ja taas saa huomata miten Anyaa esittävä Emma Caulfield on hemmetin hyvä näytteliä komedian lisäksi myös kunnnon draamassa. Huvittavana yksityiskohtana yksi vieraista on Xanderin järkkäämä random komistus Buffya varten, jonka ainut tehtävä on saada miekasta mahaansa. Ja tyypillä on Star Trek-maisesti tottakai kirkkaan punainen paita päällään.
As you Weressä Riley palaa Sunnydaleen yhden yön hirviönmetsästykseen. Buffy-Riley-Spike triangeli on tämän jakson ydin ja vaikka mitään hirveän erikoista ei jaksossa tapahdukkaan, Spiken hirviöpuolesta muistutetaan ja Buffy alkaa saamaan otetta itsestään, kiitos Rileyn mukana tuoman tehtävän suoraviivaisuuden ja Riley itsekkin saa ihan tyydyttävän päätöksen tarinalleen.

Yksi kauden kohokohdista koittaa kun koko kauden hypetetty hetki on viimeinkin täällä: Anyan ja Xanderin häät. Hell's Bells on yksi sarjan parhaimmista jaksoista. Loistavasti kirjoitettu, ohjattu ja katsojaa kiusaava jakso jonka lopetus on yllättävä ja oudolla tavalla sekä ymmärrettävä että pirun surullinen. Lopetus on valitettavasti näitä "Hahmot ovat olleet liian kauan yhdessä. Asialle pitää tehdä jotain"-tilanteita, mutta onneksi temppu on huolella tehty. Jakson tähdet ovat jo ihan roolisuorituksillaankin Nicholas Brendon Xanderina ja Emma Claufield Anyana. Molemmat ovat aivan hermona suuresta päivästä. Xander omalla tavallaan ja Anya omallaan.
Eniten jaksosta jäi mieleeni sen loistava tunnelma. Tapahtumat sijoittuvat The Hääpäivälle ja koko päivän ukkostaa ja sataa kaatamalla ja tunnelma on klassisen ahdistavan painostava, mutta aina välillä keventää itseään absurdeilla tilanteilla. Varsinkin kun Xanderin oma perhe on kuin pahimmasta painajaisesta, puolet hääväestä ovat demoneja, eikä asiaa auta yhtään Anyan valitsemat kaameat morsiuspuvut. Jakso etenee hienosti, varsinkin Xanderin osalta kun mies käy tilanteita läpi ja paine sekä pelko vain kasvaa. Suloisin hetki on varmasti Xanderin ja Willown bestfriends-hetki keittiössä. Kokonaisuuden viimeistelee pirun komea lopetus kun Xander kävelee pois ja Anya kävelee yksin omaa hääpolkuaan pitkin, samalla kun orkesteri soittaa häämusiikkia.

Varmasti koko kauden kiehtovin mutta samalla pahin pettymys on Normal Again. Buffy jäljittää nörttitriioa ja saa kimppuunsa oudon demonin jonka myrskytyksestä Buffy herää Oikeassa maailmassa missä hän on oikeasti mielisairaalan osastolla ja kaikki vampyyrintappoon liittyvä on vain hänen päänsisäistä kuvitelmaansa. Kuulostaa hurjalta idealta. Jakso jopa kyseenalaistaa hienosti sarjan edellisten kausien juonenkäänteitä. Mutta.... Jos kausi keskittyisi Willown sijasta Buffyn tarinaan, kyseessä voisi olla onnistuneena aivan helvetin upea kauden lopetusjakso. Vaikka tunnelma ja ennenkaikkea ohjaus on erinomaista läpi jakson, ongelmaksi muodostuu käsikirjoitus -tai tarkemmin sanottuna sen rakenne. Ensinnäkin jakso on aivan väärällä paikalla. Tällainen olisi täydellinen kuudennen kauden finaaliksi, eikä vain yksi välijakso kauden loppupuolella. Käsikirjoituksen pilaa se että Buffyyn keskittymisen sijasta jakso pyörii varsin normaalisti kaikkien muidenkin juonikuvioiden ympärillä. Meillä on Xanderia, Spikea, Willown romanssia ja jopa nörttitriioa. Jos jakson rakenne olisi eri ja kaikki nojaisi Buffyn sekoamiseen ja kahden maailman välillä olemiseen, homma voisi olla upea. Käsikirjoitus kun on täynnä nerokkaita yksityiskohtia ja huomioita. Nyt käteen jää vain turhauttava jakso jossa on mieletön tunnelma ja hurjasti potenttiaalia, mutta loppupeleissä vain välijakso.
Entropy on paikoitten hyvä mutta loppupuoliskoltaan turhauttava missä veuhdotaan melankoolisessa tilassa. Buffy alkaa pikkuhiljaa asettumaan uuteen muottiinsa itsenäisenä naisena ja Dawnin äitinä, Anya palaa piilostaan, uusien voimiensa kanssa, saamaan aikaan kun Willow ja Tara alkavat saada juttuaan toiminaan. Jakso kärsii jälkimmäisellä puoliskolla paikoin heikosta käsikirjoituksesta ja ohjaulsesta kun ilmiselvät nörtteihin viittaavat johtolangat vievätkin Buffyn Spiken jälkille. Mutta varsinkin lopun "shokerava" tapahtuma on käsittämättömän löysästi ja laiskasti niin leikattu kuin kuvattu. Minkäänlasta jännitettä tai tiukentuvaa fiilistä kohtauksesta ei pääse syntymään. Lopputuloksen pystyy näkemään jo kilometrien päästä ja sitä vain odottaa. Varsinkin Willow hakkerointi on ihan uskomattoman noloa. James Masters ja Emma Claufield tekevät kyllä todella hyvän roolisuorituksen yhdessä dokaavana kaverikaksikkona joka päätyy hakemaan lohtua toisiltaan. Huomasin kyllä koko jakson ajan miettiväni että miksi kaikki ovat niin Xanderin puolella hääjutun kanssa ja kukaan ei oikeasti lohduta Anyaa, joka vasta kovia joutuikin kokemaan? Jakson parhaimmat osiot ovat Xanderin hiljainen ja masentunut ryyppyhetki kotona, Buffyn ja Dawnin keittiökohta kun Buffy tajuaa muuttuneensa äidikseen ja tottakai Taran upealla monologilla varustettu yhteenpaluun Willown kanssan.

Kauden loppusuoran virallisesti aloittava Seeing Red on erinomainen, mutta lopputuloksen tietävänä ylivoimaisesti koko sarjan vaikein jakso katsoa. Buffy metsästää nörttitriioa ja pilaa näiden suunnitelmat, Spike yrittää saada epätoivoisesti Buffylta rakkautta mutta päätyy väkivaltaiseen raiskausyritykseen tämän luona ja juuri kun katsoja luulee pahimman jo olevan ohi, koko sarjan shokeraavin ja traumaattisin juonenkäänne tapahtuu.
Ihan ensin pitää ylistää tekijöitä Spiken hahmon käytöstä jaksossa. Hahmo alkaa liikkua äärirajoilla ja seota omien sisäisten kamppailuidensa kanssa. Mies kun on tunteidensa orjuuden alla puhdas hirviö jolla on kuonokoppa. Spikea esittävä James Masters tekee helvetin ikimuistoisen roolisuorituksen tässä jaksossa heiluen täysin shokissa olevan ja melkein mielipuolisen pedon välimaastossa. Myös jakson ohjaaja, mm Passionin tehnyt Michael Gershman ansaitsee isot kehut jaksosta. Mies pitää jakson pahimmat ja shokeraavimmat asiat niin kylmän realistisina, muilla tilanteilla leikitään hyvin ja varsinkin Spiken psykoottinen käytös jakson loppupuolella kryptassaan on ihan helvetin pelottavaa seurattavaa. Spiken Buffylle tekemä raiskausyritys olisi varmasti koko kauden ja sarjan shokeraavin hetki, ellei sitäkin pahemmaksi laitettaisi. Mikään ei saa varautumaan jakson suurimpaan yllätykseen: Lopussa tapahtuvaan ampuvälikohtaukseen.
Taran äkillinen ja ennenkaikkea realistisen väkivaltainen kuolema on varmasti kaikkien aikojen shokeraavin ja eniten minua järkyttänein asia mitä olen missään elokuvassa, tv sarjassa tai edes oikeassa maailmassa nähnyt.
Edes Passion-jaksossa tapahtunut Jenny Calendarin kuolema tai edes Joycen menehtyminen edelliskaudella ei omannut mitään tällaista. Joycellakin kyseisen tapahtuman ympärillä oli jatkuvasti ollut synkkä pilvi kuin ennakoimassa tapahtumaa.
Taran kuolema on tehty niin julmasti ja täydellisesti. Katsojaa on manipuloitu nerokkaasti viimeisten jaksojen ja oikeastaan koko tuotantokauden ajan niin että tämä kohtaus olisi mahdollisimman shokeraava ja kivullias. Se tulee niin tyhjästä ja iskee katsojaa täysillä ja niin väkivaltaisesti päin naamaa ja olo on yhtä epäuskoinen ja järkyttynyt kuin Willowlakin. Ja tämän sanon Minä, kylmän etäinen ihmisolento, joka ei yleensä hirveästi liikutu tai reagoi oikein mihinkään elokuvissa tai tvssä näytettyyn koska tekijät eivät ole saaneet hommaan mitään oikeaa tunnetta. Mutta tälläkertaa asia on toisin. Ihan rinnasta sattuu. Muistan kuinka ensimmäisellä kerralla ja jopa monella myöhemmälläkin vain tuijotin tyhjällä, shokissa olevalla katseella ruutua enkä voinut uskoa mitä oli juuri tapahtunut. Vihaan teitä käsikirjoittajat! Vihaan ja raivoan ja kiroan teidät syvimpään helvettiin.... mutta olen myös aivan rakastunut munakkuudestanne tehdä jotain tällaista. Miten julmaa. Niin julmaa. Sairaat paskiaiset, rakastan teitä.


Villians jatkaa suoraan edellisestä ja muodostaa ns kolmen viimeisen jakson lopetustrilogian ensimmäisen osan. Willow ymmärrettävästi napsahtaa ja alkaa ajojahti. Jakson alussa Willow on vielä mahtava. Hän yrittää epätoivoisesti herättää Taraa eloon, mutta epäonnistuttuaan Neiti kävelee Magic Boxiin ja imee mustan magian kirjoista voimat itseensä. Mutta sitten alkaa piiiitkä matka joka kestää peräti kolme jaksoa. Varsinkin lopussa tapahtuu tarpeettoman hidas ja ennenkaikkea Willowkin osalta liian rauhallinen kidutuskohtaus. Rakastan kyllä Willown legendaarista "Bored now" heittoa juuri ennen Warrenin tappoa, sillä kyseessä on vampyyriWillown tuttu repla. Plus elävältä nylkeminen on erinomainen ja oikeasti järkyttävä twisti. Mielenkiintoista myös miten täysillä olin kokoajan Willown puolella vaikka mitä tapahtui. Jakso kaipaisi kuitenkin edellisen jakson kaltaista vahvaa ohjaajaa, eikä tälllaista perusjakson tuntua.
Eniten jaksossa vaivaa hidastelun lisäksi sen todella alimitoitetut reaktiot Taran kuolemaan. Xander ja erityisesti Buffy tuntuvat reagoivan vähän samalla tavalla kuin oltaisiin vähän pahoiteltu mieli jostain kinastelusta. Dawn sentään yrittää aluksi mutta neitikin nopeasti jo hymyilee taas. Tuntuu vain jotenkin niin absurdilta kun ottaa huomioon millainen shokkitapahtuma kyseessä on niin katsojille kuin hahmoilekkin.

Two to Go jatkaa suoraan edellisen lopusta. Warren on teurastettu mutta Willowin seuraava kohde ovat Andrew ja Jonathan. Jakso alkaa vahvasti kun Willow hyökkää poliisiasemalle ja leikkii Terminatoria rekka-autolla. Kirjaimellisesti koko jakson pitäisi olla juuri tätä. Pysähtymätöntä takaa-ajoa ja Willown tuskan peittelemistä. Valitettavasti alun jälkeen alkaa taas jakson venytys ja lässyn lässytys. Näyttelijät tuntuvat vain lässyttävän ilman kunnon motiivia ja hektistä tilannetta. Helvetin jännittävä -tai ainakin potenttiaallinen kohtaus crack-luolassa pilataan myös piiitkällä lätinällä mutta teleporttaus keskustelun aikana Magic Boxiin on hienosti tehty. Lopussa on hieno kamppailu Willown ja Buffyn välillä mutta valitettavasti jakso vain pitkittää itseään lätinällä jotta saadaan tarpeeksi kestoa. Jakson loppukuvan yllätys on kuitenkin hieno ja saa ihokarvat ihan pystyyn. Aika tyhjänpäiväinen venytys jaksoksi jonka sisällön olisi tiukemmalla toteutuksella saanut jaettua hyvin edelliseen ja seuraavaan jaksoon. Willow myös alkaa rasittamaan tyhjänpäiväisellä seisoskelullaan ja motivaatio alkaa olemaan hukassa. Neiti on jo tappanut pääkohteensa ja hahmo on lähinnä tyytyväisenä kaikesta lätisijä. Miksi tekijät ovat hukanneet voimakkaan koston raivon ja menetyksen surun hahmosta? Ärsyttää helvetisti. Tämä saattoi olla muutamasta hienosta hetkestä huolimatta koko kauden tyhjänpäiväisin täytehetki.
Kiehtovasti nimetty ja kauden teemaakin pohjustava Grave päättää kauden, mutta ei ihan onnistu kyllä lunastamaan nimen lupaamia tunnelmia. Jakson aloittaa Gilesin yllätyspaluu. Tämä repeää Buffyn antamaan tilannepäivitykseen mutta turhauttavasti naurukohtausta vain venytetään. Itse vain mietin että mitä helvetin hauskaa tässä muka on? Pieni tirskautus joo kaikkeen absurdiin menoon, mutta muuten tilannehan on aivan kamala. Kaikki on niin pahasti päin helvettiä kuin vain olla ja voi tuntuu etteivät tekijät itsekkään oikein tajua miten syvällä ojassa hahmot ovat. Taas lässytellään ja seisotaan ja aikaa kulutetaan.
Luojan kiitos, itse lopetus on kuitenkin upea. On suorastaan nerokasta että kaiken turpaanvedon ja lässytyksen jälkeen maailman pelastaa ja Willowin pysäyttää kaikista hahmoista juuri Xander. Mies joka ei omaa mitään muuta supervoimaa kuin ison sydämmen ja mies käyttää sitä puhuakseen lapsuudenrakkaaseen ystäväänsä järkeä päähän. Willow murtuu täysin Xanderin sanoista ja lopulta lyyhistyy tämän syliin itkemään. Parasta Xander-käänteessä on se että kukaan ei edes käske miestä tekemään sitä, vaan hän päätyy toimimaan täysin itsenäisesti. Loppua vielä viimeistellään nätisti Buffylla joka löytää uudelleen ilon elämästään ja yhteiselon sisarensa kanssa.

Kolmen viimeisen jakson muodostama kokonaisuus kärsii samasta ongelma kuin edelliskauden päätös mutta jopa paljon pahemmin: Kolme jaksoa on liikaa tyhjäkäyntiä ja liian hidasta lässytystä on tilanteen kiirellisyyteen verrattuna ihan liikaa. Homma toimisi paljon paremmin kahden jakson tiukkana pakettina. Ihan melkein haluaisin tarttua näihin kolmeen viimeiseen jaksoon ja tehdä niistä fanedit missä homma olisi yksi tai kaksi jaksoa tiukka kokonaisuus.
Willown tuhlaus myös saa ihan vituttamaan. Hanniganin kaltaisella upealla näyttelijällä olisi niin paljon tarjottavaa murtuneena, psykoottisena kostajana ja Willown hahmo on niin valmiiksi rakennettu tätä huipentumaan varten -mutta kaikki vaan pilataan helvetin turhanpäiväisellä lässytyslätinällä. Aargh, haluaisin oikeasti kuristaa jonkun....

Kun Spike kauden lopputwistinä saa sielunsa takaisin, se on kieltämättä huikea yllätys. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin olin koko kauden tapahtumista- ja ennenkaikkea sen loppusuoran shokkikäänteistä jo niin henkisesti uupunut etteivät aivoni enää edes rekisteröineet koko juttua....
[/spoilers]

Tara (Amber Benson) ja Giles (Anthony Head) surevat rakkaidensa menetystä.
(Once More, With Feeling)

Buffyn kuudes tuotantokausi on aivan helvetin synkkä, raskas, tunnelmallinen ja ennenkaikkea todella, todella realistisen aikuinen kausi ja samalla koko sarjan korkein huipentuma. Niin teemoiltaan, tapahtumiltan kuin tunnelmaltaan. Jopa synkäksi muuttuva vitoskausi on ihan viaton verrattuna kuudenteen. Hahmot menevät aivan käsittämättömiin paikkoihin elämässään ja kaiken hyvän alla on aina kymmenen kertaa aikaisempaa enemmän tuskaa. Erityisesti Buffyn ja Willown hahmokehitystä on todella surullista, järkyttävää ja tuskastuttavaa katsoa.
Kiehtova yksityiskohta on että kaudesta ei edes vastaa Joss Whedon vaan sen sohwrunnerina/vastaavana tuottajana on sarjan toinen pitkäaikainen käsikirjoittaja Marti Noxon. Varmasti synkin ja ahdistavin kausi mitä olen ikinä nähnyt missään tv sarjasta.

Koko kauden yllä on jotenkin pahaenteinen fiilis että asiat eivät tule päättymään hyvin. Buffy voi vetää demoneita turpaan ja keventää tunnelmaa hauskalla heitolla mutta oikea elämä on julmaa ja armotonta. Ja luoja miten rakastan sitä.
Meneekö kausi liian pitkälle joissain asioissa? Kyllä! Ehdottomasti! Ehkä. En ole varma. Vihaan tätä kautta miten julma se on, mutta rakastan samasta syystä. Tekijöiden munakkuutta ei voi kuin rakastaa ja kunnioittaa. En todellakaan halua tästä mitään uutta normia Buffylle, mutta omana kautenaan kyseessä on hurja tempaus.

Kutoskaudella vitsit ovat vähissä ja elämän tuomat kärsimykset etualalla. Edes kaameat virheet aivan loppusuoralla eivät onnistu pilaamaan sitä tosiseikkaa että kausi on helvetinmoinen pakkaus, todellista vuoristorataa. Koko kauden ajan oli olo että pitäisi päästä suihkuun ja sen jälkeen pitkälle, hiljaiselle kävelylle itkemään. Uudelleenkatsominen varsinkin on todella tukalaa kun jatkuvasti tietää minne asiat ovat hahmojen ja tapahtumien osalta menossa ja niitä vain odottaa ahdistuneena. Kokoajan tuntui kuin jonkun näkymätön käsi kuristaisi kurkkuani.


Kauden viimehetkien todella kaameista virheliikkeistä ja väkinäisestä pidennetyksestä huolimatta kyseessä on ylivoimaisesti sarjan paras ja tehokkain kausi joka jää vaivaamaan varmasti jokaista katsojaa pitkäksi aikaa.

5/5

"Things fall apart, they fall apart so hard." -Tara