Buffy Vampyyrintappaja - Kausi 2
Kausi 2, Jaksoja 22, Tuotantovuosi 1997-1998.
Pääosassa: Sarah Michelle Gellar, Nicholas Brendon, Alyson Hannigan, Charisma Carpenter Anthony Steward Head, David Boreanaz, James Marsters, Juliet Landau, Seth Green, Robia LaMorte, Kristine Sutherland.
Sarjan kakkoskausi on käsittääkseni sarjan SE kuuluisa tuotantokausi, minkä loppufinaalin tuntuvat jopa sarjasta tietämättömät tietävän. Muistan erään luokkalaiseni ammattikorkeasta joka ei koskaan ollut Buffya kuin parin irtojakson verran seurannut eikä tippaakaan kiinnostunut typerästä hömppäsarjasta. Aina kun tuli sarjasta puhe niin kaveri muisti yhden kohdan aina sanoa näkemästään sarjasta: "Joo oon mä nähnyt Buffya. Siinä kun Buffy joutuu t*******n rakastamansa Angelin lopussa." Huoh. Joo. Mutta kyllä sarjalla on muutakin tarjottavaa.
Kakkoskausi korjaa samantien kaikki keskeiset ongelmat mitä ykköskaudella oli.
Jo ensimmäinen jakso tekee selväksi että nyt ollaan ryhdistäydytty ja panostetaan isompaan draamaan ja hahmojen väliseen kanssakäymiseen.
Kaikesta myös näkee että kauden juonikuvio, hahmojen tarinat ja pienimmätkin yksityiskohdat on tarkasti suunniteltu etukäteen eikä ykköskauden tavoin vain mennä jakso kerrallaan eteenpäin. Jokaisella hahmolla on tarkasti suunniteltu juonikuvio mitä kuljetetaan läpi kauden, jopa täytejaksoissa ja välillä lähes huomaamattomasti taustalla eteenpäin.
"Viikon hirviöseikkailua" enemmän sarja nojaa nyt arkipäiväisiin ongelmiin ja kääri ne kauhusarjan lahjakääreisiin. Buffy piilottelee Vampyyrintappajuuttaan äidiltään kuin lesboutta, Angelin käännös on kuin hyväuskoisen teinin paluu realismiin kun poikaystävä paljastuukin siaksi. Sarah Michelle Gellar on kaudella todella mainio tunteidensa ja velvollisuuksiensa kanssa kamppailevana Buffyna. Gellar tekee todella rohkeaa työtä läpi kauden ja erityisesti Angelin muuttuessa hirviöksi, kun Buffy alkaa murtua.
Buffyn lähipiiristä Willow ja Xander kamppailevat niin keskinäisten tunteidensa ja ystävyytensä kuin myös uusien kumppaneidensa löytämisen kanssa. Varsinkin Willow ja erityisesti hahmoa esittävä Alysson Hannigan on puhjennut kukkaan ja on jotenkin niin täydellinen hahmonsa ilmestymä kakkoskaudella. Ujo ja epävarma, mutta oikeassa fiilistilassa pelottava itsepäinen ja häijy määrääjä joka pistää jopa Gilesin järjestykseen. Buffyn Valvoja ja isähahmo Giles on yksi kauden merkkitapauksia. Hahmoa syvennetään hurjasti ja miehen romanssi tietokoneopettaja Jennyn kanssa on sekä niin ihqua mutta myös kiduttavaa katsottavaa. Varsinkin kun tiedän kaamean lopputuloksen. Perhanan kirjoittajat, rakastan teitä!
Cordelia on viimeinkin tiivis osa ryhmää ja tarjoaa rutkasta rehellisiä huomioita pääryhmästämme -ja yleensä päin näiden naamaa. Tuntuu jotenkin niin hullulta se että Cordellian pitäisi olla selvästi todella rasittava ämmä mutta en voi kuin rakastaa hahmoa. Nainen sanoo aina ääneen kaikista töykeimmällä ja ajattelemattomimmalla tavalla katsojan ajatukset tilanteesta. Tekijöiden helvetin hauska romanssikuvio Xanderin ja Cordelian välillä on myös niin absurdia että sitä vain odottaa kokoajan ja kun se lopulta tapahtuu, se todellakin toimii ja on huvittavalla tavalla jotenkin niin kaunista.
Kauden pahiskolmikko Angelus, Drusilla ja Spike ovat ylivoimaisesti koko sarjan parhaimmat ja ikumuistoisimmat pahikset. Dru ja Spike olisivat ikimuistoinen pahiskaksikko jo ihan omilla meriiteillään mutta kirsikkana tämän kakun päällä on pahaksi muuttuva Angel joka saa omalla pahuudellaan kumppaninsa näyttämään aika viattomilta näpistelijöiltä. Täytyy todella arvostaa
 |
| Drusilla (Juliet Landau) & Spike (James Marsters) |
Angelin kaltaisen tärkeä tukihahmo vaihtamassa puolta ja muuttumassa tutusta ja turvallisesta tuesta sankariemme pahimmaksi painajaiseksi on jotain todella, todella karmivaa. Varsinkin hahmon kiero tapa kylvää pelkoa ja kiduttaa hahmoja yllättäviltä suunnilta pikkuhiljaa on jotain mikä saa todella epämielyttävän olotilan syntymään jokaisella katselukerralla. Angelia näyttelevä David Boreanazkin on todella vaikuttava roolissaan. Jotenkin hävettää että kritisoin tyyppiä vielä kovasanaisesti edelliskauden alkupuolelta kun nyt hän on sarjan painajaismaisempia pahiksia.
Angeluksen ohella erikoismaininnan ja ylistyksen ansaitsee Juliet Landau Drusillan roolista. Hahmo on aivan mieletön. Täysin sekopäinen outolintu jonka jokainen kohtaus on täynnä todella hypnoottista ja vangitsevaa outoutta. Landau puhetapa, äänenkäyttö ja fyysinen olemus varsinkin on todella mahtavaa seurattavaa.
James Marstersin Spikessä on se huvittava ja kiehtova puoli että mies on kauden alkupuolen väkivaltainen ja usein kuumapäisesti käyttäytyvä psykopaatti. Mutta kun mies sidotaan pyörätuoliin kauden loppupuoleksi, hahmosta alkaa tulemaan uusia puolia esille. Mies on sekoilevan pintansa alla yllättävän tunteikas, fiksu ja tarkkanäköinen kaveri jota ei voi kieroudessaan kuin rakastaa. Hyvää työtä, sarjan käsikirjoittajat.
Jotenkin mieletöntä kun ajattelee että Spiken oli alunperin tarkoitus olla mukana sarjassa vain välipahiksena puolentusinan jakson verran kakkoskauden puoleen väliin asti ja tulla sitten tapetuksi, mutta tekijät huomasivat hahmon potenttiaallisuuden ja pitivät tämän. Ja loppu on kirjaimellisesti historiaa....
Kausi pysyy varsin hyvälaatuisena koko kestonsa ajan. Pääjuoni varsinkin, kunhan se puolivälissä lähtee kunnolla lentoon, alkaa kauniisti virittyä kohti loppuaan. Kauden selvästi parhaimmat jaksovat ovat aikalailla tasaisesti löydettävissä ympäri tuotantokautta. Aloitusjakso When She Was Bad on heti alkuun hyvä aloitus ja toista ohjaustaan tekevä sarjan luoja Whedon on vihdoin saanut kypsemmän otteen tekemisestä. Kolmosjakso School Hard esittelee vakuuttavasti uuden pahiskaksikkomme Spiken ja Drusillan. Halloween on erittäin viihdyttävä "täytejakso" missä halloweenasuihin pukeutuneet henkilöt muuttuvat pukeutumiksiin hirviöiksi. Gilesiin ja tämän nuoruudenbestikseen Ethan Rayneen keskittyvä The Dark Age on erittäin kiehtova jakso ja paljastaa paljon Gilesistä. Kauden puolivälin kaksiosainen What's My Line? on ennenkaikkea kiehtovaa katsottaa ensikertaa oikeasti nousevan uhan ansiosta ja jaksokaksikko esittelee meille vihdoin myös toisen vampyyrintappajan, Kendran.
 |
| Halloween |
Jaksokaksikko Surprise ja Innocence ovat kauden merkittävimpiä jaksoja kun Buffy menettää neitsyytensä ja Angel sielunsa. Fanien keskuudessa superduper upeat jaksot mutta itselläni ne menevät "ihan hyvää"-kategoriaan. Bewitched, Bothered and Bewildered on ehkä täytejakso, mutta yksi hervottomimmista jaksoista koko sarjassa. Xanderin ja ykköskaudelta mukaan palaava Amyn Cordelialle tekemä rakkausloitsu ei mene niinkuin Strömsössä ja kaikki kaupungin naiset menevät Xanderista sekaisin. Kauden päättävä kaksiosainen Becoming jaksokaksikko on yleisesti kuulemma kaikkien aikojen eeppisin megasuperduper Buffy-spektaakeli mutta itselläni ne eivät ole koskaan kolahtaneet niin kovaa kuin internet tuntuu sarjasta huutavan. Kyllä, kieltämättä pirun koskettavia monen päähahmomme, erityisesti Gilesin, Buffyn ja Angelin osalta ja hervottoman hauskan kiehtovia erityisesti Spiken osalta mutta kuitenkin kaikenkaikkiaan vain "Hyviä jaksoja". Kauden viimeiset hetket ovat kuitenkin pirun kovaa ja liikuttavaa tavaraa, mutta vähän on sellainen liian kevyesti asian ottava fiilis kaikenkaikkiaan.
Ihan erillisen osion haluan kuitenkin antaa ylivoimaisesti koko kauden parhaimmalle jaksolle, numero 17sta. Passion. Jakso alkaa tunnelmallisesti, etenee kuin hiipien ja kiristää jännitysruuvia tasaisesti kohti huipentumaa. Eikä pahin ole edes kaamea twisti toisen näytöksen lopussa, vaan hahmojen sen jälkeiset reaktiot tilanteeseen. Varsinkin Giles ja Willow saavat aivan sydämmen murtumaan.
Passion on sydäntäsärkevä jakso joka saa kaiken aikaisemman hassuttelun tuntumaan kaukaiselta, hölmötä lapsellisuudelta. Jakso muuttaa koko sarjaa pysyvästi, aikuistaa sen ja tekee selväksi että takaisin, vanhaan viattomuuteen ei ole enää mitään paluuta. Kuka tahansa voi kuolla ja mitä tahansa voi tapahtua. Ja Angel on ikuisesti koko sarjan mielipuolisin pahis ikinä joka ei voi enää "Vain palata" sankareidemme joukkoon. Se nostaa panoksia ja murtaa viimeisetkin ennakkoasenteet sarjasta.
Jotenkin vain sanat eivät riitä kuvaamaan tekijöiden munakkuutta ja luovuutta tämän jakson kanssa. Jaksosta ei edes vastaa "päätekijät" kuten Whedon vaan kakkoskauden Frankenstein-täytejakson kirjoittanut tyyppi ja sarjan kuvaaja joka on tekemästä ohjausdepyttiään. Helvetinmoinen suoritus. En helpolla aplodeja anna mutta tämä jakso jos mikä ne ansaitsee. Ei vain kakkoskauden tai edes koko sarjan vaan yksi parhaimmista jaksoista mitä olen ikinä nähnyt.
Kauden huonoimmat jaksot ovat molemmat täytejaksoja joissa on todella paha väkisinvääntämisen maku. Bad Eggs ja Go Fish saavat kyseenalasen kunnian. Vaikka kieltämättä molemmissa on muutama hervottoman hauska hetkensä. Nämä on Juuri Sellaisia jaksoja joita kuulee sarjana Buffyn olevan niiltä ihmisiltä jotka eivät ole joko koskaan sarjaa katsoneet tai nähneet sitä randomisti yhden tai kaksi jaksoa.
 |
| Kaksi vampyyrintappajaa. |
Kakkoskausi myös panostaa hurjasti tappelukohtauksiin. Buffy tekee ilmapotkuja ja heittelee vastustajiaan oikein voimalla. Toiminnan kuvauksessa sekä leikkauksessa on jatkuvasti hyvää energistä ja väkivaltaista menoa eikä homma tunnu kertaakaan epämääräiseltä säheltämiseltä tai feikkitappelulta.
Musiikki on vihdoinkin kunnossa. Sarjalla on uusi, vakioksi muodostuva säveltäjänsä Christophe Beck jonka kauniit, synkät ja mysteeriset lyrikas soivat pitkään mielessä. Edelliskauden autotallibandimusasta ollaan kaukana. Sama koskee myös sarjan tunnussävelmää joka on saanut uuden tulkintansa.
Eikä unohdeta mainita mielettömän osuvia lisenssimusiikkeja, jotka istuvat kohtauksiinsa jokakerta täydellisesti. En ole ikinä ollut valmiin lisenssimusan käytön ihailija -oli sitten kyse elokuvista tai tv sarjoista. Bändien kappaleissa on aina jotenkin inhottavan vastenmielisen viba siitä että ne ovat mukana soimassa vain koska tuotantoyhtiöllä on sopimus levy-yhtön kanssa tai ohjaaja on halunnut suosikkibändinsä kappaleen projektiinsa. Mutta Buffyn tapauksessa kappaleet ovat täydellisiä, istuvat täydellisesti niihin harvoihin tapahtumiin kuin niitä käytetään. Oli sitten kyse yöklubi Bronzessa soivasta musasta tai muutamissa montaaseissa soivista.
Kakkoskausi on kieltämä hyvää tavaraa ja kärsii lähinnä täytejaksojen mukana tuomasta taakasta. 22 jakson sijasta kyseessä voisi olla vaikka 14-15 jaksoa pitkä tuotantokausi. Mutta sille ei voi mitään. Tämä ei ole sarjan tai tekijöiden vika. Se on tai tarkemmin sanottuna Oli alan standardi television ohjelmakausista.
Eikä minulla sinänsä ole mitään täytejaksoja vastaan. Nytkin täytejaksot pärjäävät kun niiden aikana käytetään vähintään hahmojen kehittämiseen aikaa. Esimerkiksi Willowiin, Gilesiin ja Xanderiin keskittyvät täytejaksot kuuluvat kauden parhaimpiin jo ihan niiden viihdyttävyyden tai hahmoista uusia puolia paljastavien osioiden ansiosta. Jaksojen aikana tekijät eivät edes vahingossa unohda taustalla pyöriviä muita juonikaaria ja suhdekuvioita. Mutta Passionin kaltaisen kauden huipentuman jälkeen tulee kolmen jakson täyterumba ennen kaksiosaista finaalia ja se jos mikä syö tehoa.
Kakkoskausi on hurja parannus ykkösestä ja alkaa näyttämään mitä Buffy voi oikeasti tarjota. Kokonaisuudesta jää vain hieman laimea olo ainoastaan siksi että tekijät eivät käytä kaikki mahdollisuuksia hahmojen tai tapahtumien osalta hyödyksi ja ennenkaikkea siksi että jaksoja on niin paljon ja huippukohdat eivät pääset tämän takia seuraamaan toisiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti