Buffy the Vampire Slayer (1997-2003) - YHTEENVETO SARJASTA

Summing up - Yhteenveto koko sarjasta

Pelit-lehden veteraanitoimittaja Niko Nirvi tiivisti aikoinaan Buffy the Vampire Slayerin:

"Teinihömpän sijasta Buffy on nopealiikkeinen ihmissuhdesarja yliluonnollisin maustein. 

Se ottaa riskejä, ei aliarvioi katsojia, kasvaa ja kehittyy henkilöidemme mukana, sen käsikirjoitukset ovat usein nerokkaita, dialogi hienoa ja hauskaa kielileikkiä, henkilöt uskottavia, juoni kulkee kuin junan vessa eikä juonenkäänteitä arvaa ennakolta kuin äärimmäisen harvoin. 

Päinvastoin, katsojan harhauttaminen on yksi Buffyn tavaramerkeistä."

(Pelit 10/2003)

Enpä olisi osannut itse paremmin sitä tiivistää.

Matkani Buffyn pariin alkoi 2000-luvun alkupuolella. Liian myöhään, jos minulta kysytään, sillä sarja oli jo silloin loppusuoralla. Luoja, miten olisin halunnut nähdä sarjaa jakso jaksolta televisiosta kun se tuli. Mutta toisaalta olen aina voinut ahmia juuri niin monta jaksoa dvdltä kuin vain olen ikinä halunnut tai jaksanut. Myöhäinen mukaan hyppääminen johtui puhtaasti siitä, mistä se ihan jokaikisen toisenkin Buffy-epäilijän kohdalla johtui: ENNAKKOASENTEISTA. Vääristä sellaisista. "Tyhmää teinihömppää, ilman mitään oikeasti hyvää tai kiinnostavaa."

Mutta kun Totuus väärän pintakuvan alta minulle paljastui, elämäni muuttui.

Kaikella on alkunsa...

Sarja on ennakkoasetelman kanssa siitä ongelminen että sarjan nimi kuulostaa kieltämättä pöhköltö, kököltä ja nololta. Mutta pinnan alta paljastuu hurjan taidokkaasti tehtyä ihmisdraama, uskomatonta dialogilla, populaarikulttuurileikkejä ja upeita sekä hulvattomia hahmoja kasvutarinoineen. Hahmojen kehityskaari tapahtuu jakso jaksolta ja kausi kaudelta ja vaikka miten outoa, rohkeaa tai absurdiakin tapahtuisi, hahmoista ei koskaan menetä otetta. Kun sarjan toisessa päässä alkaa katsoa taakseppäin niin ei voi kuin tunteikkaan raskaasti huokaista mitä kaikkea on tapahtunut ja miten paljon hahmot ovat kasvaneet alun lapsista aikuisiksi.
Buffy on myös sarjana siitä uskomaton ja erityisen palkitseva että se vain paranee kausien edetessä. Jokainen kausi on edeltäjäänsä parempi kuudennen kauden huipentumaan saakka. Jokainen kausi myös selkeästi tuntuu ja näyttää omaltaan. Kausilla on selkeästi oma teemansa, painopisteensä ja persoonallinen ilmeensä.

Saattaa kuulostaa oudolta tunteenpurkaukselta, mutta: En voi muuta sanoa kuin että rakastan Buffy-sarjaa. Se osaa olla niin julma, raaka ja kauhistuttavan alaston esittämillään asioilla, mutta samalla niin lämminsydämminen ja suloisan hauskakin ja ennenkaikkea hulvattoman pöhkö ja uskomattoman älykäs. Rakastan sen hahmoja, niiden monipuolisuutta ja ennenkaikkea inhimillisyyttä. Kukaan ei ole lähelläkään täydellisyyttä ja kaikki tekevät kaameita virheitä sarjan aikana. Sarjan avain on uskomattoman rikkaiden ja elävien hahmojen rinnallla sen erittäin nokkelat käsikirjoitukset. Dialogi varsinkin on ihan mieletöntä, samalla niin runollista mutta myös niin elävää kielileikkiä. Kirjaimellisesti jokaisessa jaksossa on uskomattomia quotteja mitkä voisi kehystää seinälle sellaisenaan. En ole montaa kertaa elämässäni saanut vastaani yhtä rikasta, syvällistä ja puhtaasti nerokasta dialogia. Suomalaisista tuotoksissa varmasti lähimmäksi tätä pääsee vain Pasila-animaatiosarja, jolla on todella elävä dialoginkäyttö.

Buffy (Sarah Michelle Gellar), Xander (Nicholas Brendon), Willow (Alyson Hannigan) ja Giles (Antohy Steward Head)

Hahmoja on monen monta ja suurinpiirtein jokainen keskeinen hahmo on roolitettu täydellisellä vaihtoehdolla. Sarah Michelle Gellar ansaitusti vie yleisesti ihmisten huomiot Buffyna, sillä neito on niin ytimessä niin hahmollaan kuin koko sarjan toteutuksellakin. Gellar on ensimmäisestä sekunnista lähtien ymmärtänyt täydellisesti sarjan tyylin, hengen ja idean.
Eivätkä yksikään toinen laajasta tukijoukosta häpeä rinnalla. Nicholas Brendon symmpispelle Xanderina, Alyson Hannigan suloisena supernörtti Willowna, Anthony Steward Head umpibritti Gilesina ja kumppanit tuntuvat kaikki siltä kuin olisivat syntyneet näyttelemään juuri sarjan roolejaan. Gellar jo nuorena lapsinäyttelijänä ja Anthony Head Gilesina aikuisena veteraaninäyttelijänä ovat kantaneet sarjaa jo sen ensimmäisistä sekunneista lähtien.
Myöhemmin taas esimerkiksi Alyson Hannigan Willowina on varastanut shown, kun nainen on kehittynyt huippuunsa. Hannigan kuuluu siihen näyttelijäjoukkoon jolle voi periaatteessa heittää mitä vain naaman eteen ja näyttelijä tekee 10/10-laatuista työtä. Hannigan boostaa Kaikkea mitä hahmon eteen työnnetään. Oli se sitten miten outoa tai hullua tahansa. Myöhemmin sarjaan tuleva James Marsters taas varastaa hulvattomalla pahis-roolillaan koko shown tunteilevana mutta samalla niin kieroilevana Spikenä.

Spike liittyy sankariemme joukkoon...

Varmasti jokaiselle katsojalle löytyy se samaistuttava ehdoton suosikkihahmonsa sarjasta. Monille se on varmasti hulvattoman ja traagisen tarinakaaren läpikäyvä Spike. Toisille ihmissuhteiden vaikuksista ja velvollisuuksistaan kärsivä Buffy tai tavallisempaa väkeä edustavat Xander tai Giles.
Itselleni se on aina ollut ehdottomasti Willow.
On ihan saatanan pelottavaa ja järkyttävää millaisiin suuntiin ja tilanteisiin hahmoja viedään kausien edetessä. Ja kaikista eniten juuri kirkasotsaisia sankareitamme. Kenenkään keskeisen hahmon kohdalla ei voi sarjan katsottua todeta että hahmolle ei tapahtunut sarjan aikana oikein mitään. Buffy itse on superduper sankari ja sanavalmis neito mutta kärsii työnkuvansa puolesta tuomasta yksinäisyydestä ja epätoivosta ja päätyy hakemaan lohtua verivihollisestaan. Suloinen Willow on varmasti koko pääjoukkion älykkäin ja voimiltaan vahvin henkilö, mutta samalla myös epätasapainoisin sekä voimiltaan ystävilleen vaarallisin henkilö. Spike on psykopaattinen ja väkivaltainen hirviö mutta myös uskomattoman tunteikas ja sydämmellinen olento, jolle katsoja ei voi kuin lämmetä jokaikinen kerta kun mies joutuu rakkaushuoliensa valtaan. Xander on ehkä klovni ja tavallinen ihminen mutta heikkoudestaan huolimatta usein näkee selvimmin mitä ympärillä tapahtuu.


Hahmoissa on parasta se miten rauhallisesti hahmojen kasvu ja rakentelu tapahtuu. Yhdellä kaudella esitetty yhden jakson sivuhahmokin saattaa kuin huomaamatta kasvaa hahmona ja muuttua sarjan edetessä tapahtumien keskiöön. Pienistä sivuosista lähtevät Anya (Emma Caulfield), Tara, Jonathan (Danny Strong), Andrew (Tom Lenk), Riley (Marc Blucas), Spike (James Marsters) ja monet muut kulkevat pitkää mutta vakaasti paranevaa tietä taustavoimasta päähahmojemme keskiöön. Upeinta näissäkin hahmoissa on se miten rohkeasti joitakin näistä viedään aivan uskomattomiin paikkoihin, miten paljon siihen käytetään aikaa ja ennenkaikkea miten hyvin se toimii.
Koko sarjan pisimmälle vietävät hahmot ovat Spike ja Willow ja molempien huikeat matkat toimivat uskomattoman hienosti koska niihin on käytetään todella paljon ja monta tuotantokautta aikaa. Ja usein nämä tarinat tuntuvat etenevän kuin huomaamatta kaiken tärkeämmän taustalla. Eivätkä milloinkaan edes onnistu tuntumaan väkisin keksityiltä tai varsinkaan hätiköidyiltä. Niin Spike kuin Willowkin vihjaavat omista pinnan alla lepäävistä puolistaan jo varhaisessa vaiheessa sarjaa. Spike on selvästi tunteikas ja rakastava henkilö jolle rakkaasta huolen pitäminen on omaa henkeäkin tärkeämpää. Buffyyn rakastuminen ja tämän kautta muistakin välittäminen on uskottavaa kun hahmo jumittuu pitkäksi aikaa tämän seuraan. Willow vilauttaa jo kakkoskaudella että taikojen kanssa täysin amatööritytön sisällä piilee jotain todella voimakasta ja synkkää joka vain odottaa esille räjähtämistä ja alkaa saada näitä esille pikkuhiljaa. Ja sen mukana myös hahmon luonteen synkemmät puolet tulevat esille. Jotenkin kaunista että niin Willow kuin Spike tuntuvat aloittavan samaan aikaan kasvamisen mutta myös puhkeavan lopullisiin muotoihinsa hyvin samoihin aikoihin.

Huoleton nuori sankarimme.

Kiehtovaa myös että vaikka päähenkilö Buffyn ympärillä olevat hahmot ovat uskomattoman rikkaita ja värikkäitä persoonia niin sitä on myös päähenkilömme. Buffy on ehkä suuri vampyyrintappaja mutta kaikessa muussa hän tuntuu olevan ahdistunut ja jatkuvasti mokaileva nuori nainen. Buffy ei todellakaan jää värikkäiden sivupersoonien varjoon vaan aina omaa selkeästi oman spottivalonsa jokaisessa jaksossa. Hahmo on samalla lapsellinen leikkisä, asenneongelmainen kuin myös aikuismaisen vakavasti asioihin suhtautuva henkilö joka hengenvaarallisesta ammatistaan huolimatta ei koskaan menetä kaksimielistä huumorintajuaan.
Verrattuna moneen nykytarjontaan, Buffy on myös sarjan keskeisenä naispäähenkilönä kaikkea muuta kuin täydellinen. Neito sortuu kaameisiin virheisiin ja väärin johtopäätöksiin tuon tuosta ja on sarjan edetessä elossa vain siksi että hänellä on perhe ja ystäviä.

Huonoin kaikista sarjan päähenkilöistä on valitettavasti Oz (Seth Green). Ja ihan sattuu sanoa tämä. Hahmo on todella sympaattinen ja olemattomalla luonteella todella hauska tapaus, mutta koskaan ei ole hyvä idea luoda hahmoa jonka ominaisuus on se että hahmo ei ole yhtään mitään. Ozin hahmonkehitys loppuu aikalailla samassa jaksossa kun alkaakin toisella tuotantokaudella. Tämän jälkeen hahmo vain hengaa milloin missäkin mukana. Kolmoskaudella tuskin ollenkaan. Ja neloskaudella vihdoin alkaa saamaan luonnetta ihan vain siksi että hahmon poistuminen olisi surullista. Osa syyllisyydestä ongelmiin toki menee hahmoa näyttelevälle Greenelle mutta kaikista eniten sapiskaa ansaitsee käsikirjoittajat. Tekijät eivät vain ole keksineet hahmolle yhtään mitään. Hahmon tilalle tuleva Tara (Amber Benson) on onneksi päinvastainen tapaus. Ujosta, tuskin kahta sanaa ilman änkyttämistä ulos suustaan saavasta pienen sivuosan tytöstä kasvaa kahdessa ja puolessa kaudessa vahva ja itsenäinen nainen, äitihahmo Dawnille ja keskeinen tukipilari jopa Buffylle.

Sankariemme läheiset, rakkaat ja ikimuistoiset tukijoukot.

Sankarimme lukion vuosillaan (Kaudet 1-3)

Sarjan voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäisen puoliskon muodostaa Sunnydalen lukioon keskittyvät kolme ensimmäistä tuotantokautta, joiden aikana seurataan teini-iässä olevia päähenkilöitämme.
Tämän jälkeen sarja muuttaa kokonaan muotoaan uuteen, täysin hahmovetoiseen ja ennenkaikkea aikuismaisempaan muotoonsa seuraavaksi neljäksi kaudeksi. Eikä sarja enää kertaakaan juutu vain yhteen ympäristöön. Tapahtumat keskittyvät ensin Buffyn yliopistoaikaan mutta siirtyvät nopeasti kotipuolelle ja alkavat keskittyä hänen ja ystävien tavallisen elämän ongelmiin, jolloin hahmot kasvavat nuorista vastuullisiksi aikuisiksi ja hirviöjutut jäävät reippaasti toisisijaisiksi.


Buffy on myös siitä erikoinen sarja että se palkitsee pitkään sitä seuranneet katsojat. Hahmot kasvavat tasaisesti jakso jaksolta, tuotantokausi tuotantokaudelta. Irrallisia jaksoja katsonut katsoja saa sarjasta irti vain irrallista hupia, irrallisia tilanteita, pieniä kuvioita ja ideoita. Mutta isommasta kuvasta ja historiasta tietoinen katsoja saa valtavasti isompaa maailman ja hahmonrakennusta läpi sarjan. Kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki on osa suurempaa kokonaisuutta. Monista tulevista asioista vihjataan jo useampaa tuotantokautta aikaisemmin ja myöhemmillä kausilla tarkkasilmäinen katsoja saa kokea hienoja oivallushetkiä kun tajuaa mitä jokin lause tai visuaallisuus tarkoitti paria kautta aikaisemmin.


KAUDET:

Ykköskausi on ylivoimaisesti heikoin. Pienibudjettinen sarja etsii vielä muotoaan ja jaksot tuntuvat menevän yksi kerrallaan eteenpäin, eikä niinkään suurempaa suunnitelmaa omaten. Kyseessä ei todellakaan ole huono kausi, vaan ihan hyvä aloituskausi jonka aikana sarjaa vasta rakennetaan. Perusastelmat kuitenkin lyödään todella vahvasti paikoilleen ja kauden loppupuoli tarjoaa jo oikeasti erinomaisia jaksojakin.
Kakkos ja kolmoskaudet ovat valtava parannus, joiden aikana on vahva isomman kuvan suunnitelma ja hahmoille alkaa kunnolla tapahtua elämässä asioita. Kakkos ja kolmoskausi ovat myös hyvin samanlaisia, kuin toistensa sisarkaudet. Juonikuvio kakkosessa on parempi mutta se hukkuu liikaa täytejaksoihin, kun taas kolmosen kokonaisuus on huomattavasti eheämpi ja Buffyn maailmaa laajennetaan hienosti.
Neloskauden aloitus on huikean rohkea ja fiksu veto tekijöiltä. Kolmen edellisen kauden keskeisimmät tukipilarit ja juonikuviot viedään sarjalta, päähenkilöt heitetään kokonaan niin uuteen elämäntilanteeseen kuin ympäristöön ja sarja saa aivan uskomattomasti uutta energiaa. Tuntuu kuin paristot olisi vaihdettu ja uudet vaatteet laitettu päälle.
Kuten jo sanoin arvostelussakin, Neljäs tuotantokausi ei ole missään nimessä sarjan paras, mutta itselleni luultavasti se kaikista rakkain kausi. Se on todella viihdyttävä, ylivoimaisesti koko sarja hauskin- ja hyväfiiliksinen tuotantokausi sarjan muuten synkässä kokonaisuudessa. Huomaan aina miettiväni juuri neloskautta eniten kun olen poissa Buffyn parista. Ja aina sarjaa katsoessa ja kyseisen kauden alun lähestyessä huomaan ihan innostuvani, kuin kesä olisi pitkän ja harmaan talven jälkeen taas koittamassa. Kaudessa on valtavasti uutta ja raikasta energiaa ja elämänilon voi suorastaan tuntea kautta katsoessa. Hahmoilla on kiehtovaa menoa elämässään, kaikkien etsiessä itseään ja jaksojen laatu on tasaisesti todella korkealla ja huumoriruuvi on revitty todella kunnolla auki.
Vitoskaudesta alkaa sarjan kunnollinen vakavoituminen ja siirtyminen entistä enemmän täysin hahmopohjaiseen draamaan. Sarja saa todella synkkiä sävyjä ja pirun raskaita jaksoja ja tavallisen elämän karut puolet alkavat puskea hirviöiden ja muiden hassutusten tilalle.
Kutoskausi on koko sarjan laadullinen huipentuma. Aivan mielettömän synkkä, ahdistava ja epätoivoinen kausi jonka aikana kenelläkään ei mene hyvin. Koko kauden yllä on todella synkän fiiliksen pilvi ja kokonaisuus toimii mielettömän hyvin sen alusta melkein lopetukseen saakka. Jaksojen laatu on jopa vitos ja neloskauttakin korkeampaa ja homma nojaa todella vahvasti keskeisten päähenkilöidemme synkkiin elämäntilanteisiin, joita ei todellakaan kaunistella. Kuten arvostelussakin totesin, kausi saattaa olla synkin ja ahdistavin tuotantokausi minkä olen missään sarjassa koskaan nähnyt.
Sarjan päättävä Seitsemäs tuotantokausi yrittää virheellisesti palata sarjan juurille, keräämällä itselleen paljon sarjan huonompia ja ennenkaikkea kauan sitten eroon päästyjä elementtejä. Ensimmäistä kertaa koskaan sarjassa kautta vaivaa käsittämättömän oudot ratkaisut hahmojen ja tarinankerronnan osalta, joissa valtava potenttiaali hukataan ja mokataan. Kokonaiskuva ja sen ympäröimät juonelliset yksityiskohdat eivät vain toimi yhtä sujuvasti kuin edellisillä kausilla. Onneksi kausi petraa hurjasti lopussa ja itse finaali on varmasti yksi hienoimmista ja tyydyttävimmistä sarjalopetuksista mitä olen koskaan saanut todistaa.

Buffy ja Willow aloittamassa Yliopistoa
ja aikuistumistaan. (Freshman, kausi 4)

Sarjan katsojakunta tuntuu jakautuvan kahtia. Niihin joille Buffy on juuri sitä mitä se on kolmen ensimmäisen tuotantokauden ajan. Lukiossa tapahtuva teinien hirviösarja.
Mutta itselleni kyseiset kaudet ovat vasta alkuverryttelyä. Pitkän kasvukertomuksen ensimmäiset, hölmöt vaiheet jonka jälkeen sarja puhkeaa todelliseen kukkaansa.
Kolmea ensimmäistä kautta ovat minulle erittäin viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä tv-sarjan kausia, mutta Neloskausi oli Se kausi kun sarja iski minuun ja lujaa. Takaisin ei ollut enää koskaan tulemista. En osaa selittää tarkkaan mitä tapahtui. Luultavasti se johtui vain siitä miten edellisten kausien "hömppä" alkoi jäädä taka-alalle ja ihmisten elämät tulivat etualalle. Olin myyty, rakastunut ja ikuisesti lumoutunut. Puhdasta taikaa.
Ensimmäisiä kausia myöhemmin miettiessä ihan huvituttaa miten viattomilta ne ja niiden päähenkilöt vielä tuntuvat.


Kaudet Parhaimmasta Huonoimpaan: (minun tulkintani)

1. Season 6
2. Season 5
3. Season 4
4. Season 3
5. Season 7
6. Season 2
7. Season 1

Parhaimpiin jaksoihin kuuluvat neloskauden huikea finaali Restless, joka on ylivoimaisesti sarjan luovin hetki. Tyylikokeiluita täynnä oleva jakso joka keskittyy täysin tutkimaan päähenkilöitämme ja näiden salaisia pinnanalaisia puolia. Jokaikinen asia vain toimii täydellisesti ja jakso tarjoaa valtavasti löytöjä ja oivalluksia varsinkin myöhemmille katselukerroille. Vitoskauden pysäyttävä The Body on tiukasti perässä kakkossijalla. Toista yhtä voimakasta jaksoa ei tästä sarjasta -tai mistään muustakaan sarjasta löydy. Kakkoskauden huikea Passion ansaitsee helposti kolmoissijan. Kyseessä on uskomattoman tunnelmallinen ja kauniisti ohjattu, kirjoitettu ja toteutettu jakso. Kutoskauden lauluhetki Once More with feeling tulee erinomaisena nelosena kärkikolmikon jälkeen. Mielenkiintoisena seikkana paras kauden aloitus ja lopetus menevät samalle, neljännelle tuotantokaudelle, jonka aloittaa todella energisesti Freshman ja päättää unimaisen kauniisti Restless. Yhtä lähelle pääsee vain kakkoskauden avaus ja lopetus.
Toki sarja on täynnä jaksoja jotka ovat aivan uskomattoman lähellä helvetinmoista suoritusta mutta eivät ehkä jostain syystä ihan pääse top-kärkeen. Haluan siis kunniamaininnan antaa muutamille jaksoille kuten hemmetin hauskoille kolmoskauden Doppelgänglandille, vitoskauden Interventionille ja seiskakauden Storytellerille. Neloskauden upealle, Oziin keskittyvälle Wild at Heartille jolla on ylivoimaisesti yksi koko sarjan koskettavimmista jaksolopetuksista ja samat sanat menevät jakson saman kauden sisarteoksellekin New moon risingille jonka keskiössä on Willow-Tara-Oz-triangeli. Kauhuelementeillä varustettu ikimuistoinen Hush on varmasti samalla koko sarjan pelottavimpia- mutta myös hauskimpia jaksoja. Ja kun sarja keskittyy Spikeen, mikään ei tunnu menevän väärin. Niin myös huikeissa vitoskauden Fool for lovessa, seiskakauden Lies my parents told messa ja kolmoskauden Lovers Walkissa. Listalle nauraa itsensä myös sarjan päätösjakso Chosen jonka ei tarvitse kuin vilauttaa viimeistä 15minuuttiaan niin asia on sillä selvä. Ja vaikka en enempää jaksoja listaakaan niin se ei todellakaan tarkoita että mainitsemani jaksot olisivat ainoat jotka listalla ansaitsevat tulla. Päinvastoin. Esimerkiksi kausien 4-6 kohdalla voisin silmät kiinni osoittaa randomista jotain jaksoja ja olla aika varma että ansaitsisi päästä listalle myös.

Käsittämättömin ongelma sarjassa on aina sen kausien lopun lähestyessä. Kakkoskausi iskee täytejaksoja juuri huikean Passionin ja finaalin väliin pilaamaan kokonaisuutta. Neloskausi köhii surkealla pääpahallaan loppusuorallaan. Vitoskausi köhii pöhköllä tilanteella ja venytyksellä lopussa. Kutoskausi köhii liiallisella venytyksellä lopussa joka tuhoaa huikean finaalin. Kolmos- ja seiskakausi ovat ainoat jotka saavat focuksen pysymään paremmin kunnossa loppuhuipennuksen lähestyessä.

Aikuisen roolin omaksuva Buffy (Forever, Season 5)

Sarjalla on joukko todella loistavia käsikirjoittajia ja ohjaajia. Joukko on niin suuri etten pysty tekemään sille tässä oikeutta ja unohdan jo nyt mainita monta sellaista tapausta, jotka oikeasti ansaitsisivat tulla mainituiksi. Ohjaajista parhaimmat ovat sarjan alkuperäinen kuvaaja Michael Gershman (Passion), James A. Contner (Dead Things) ja sarjan luoja Joss Whedon -ja erityisesti miehen monilla tyylilajikokeiluillaan (Restless, The Body).
Sarjan todelliset sankarit ovat kuitenkin sen iso ja lahjakas käsikirjoittajajoukko. Keskiössä tottakai sarjan luoja Joss Whedon, jonka tyyli, kieroilu, huumori ja rikas dialoginkäyttö ovat sarjan peruspilareita. Mutta vaikka Whedon onkin loistava käsikirjoittaja ja ennenkaikkea kiehtovan dialogin kirjoittaja niin miehen pahin synti tuntuu olevan aina välillä liikaa komediaan nojaaminen. Sarjan toinen vastaava tuottaja Marti Noxon saattaa olla kaksikosta se parempi kirjoittaja, yhtä lahjakas kuin Whedon mutta hieman maanläheisempi. Naisella on todella loistavia ja liikuttavia dialogikohtauksia käsikirjoituksissaan ja niistä puuttuu hyvänä vastapainona juuri Whedonin kikkailutyyli. Muita kovia kirjoittajia ovat mm monesta loistavasta komediajaksosta vastaava Jane Espenson, Doug Petrie, Rebecca Kirshner ja tottakai viimeisellä kaudella mukaan tuleva Drew Goddard.



Sarja osaa samaanaikaan olla uskomattoman julma mutta myös kauniin palkitseva sarja. Se on täynnä aivan mielettömän uskomattomia, liikuttavia, sydäntäsärkeviä, kauhistuttavia, järkyttäviä, ikuisesti traumatisoivia hetkiä, joiden uskomattomuutta ei voi ymmärtää jos ei niitä itse ole nähnyt- ja varsinkaan jos sarjaa ei ole uskollisesti katsonut alusta kyseisiin hetkiin saakka. Voisin mainita vaikka kuinka monta uskomatonta hetkeä, mutta en tiedä pystyisinkö lopettamaan ja silloinkin varmasti unohtaisin yhtä monta ja yhtä loistaava hetkeä. Buffyn eteenpäin vievä voima on sen hahmot ja tarinat, eikä shokeerava kikkailu. Shokkitapahtumia kyllä todellakin tapahtuu, mutta toisin kuin esim vaikka Game of Thronesin kaltaisissa sarjoissa, se ei ole sarjan myyntivaltti. Buffyn kausien mainoslauseissa ei esiinny "KUKA KUOLEE SEURAAVAKSI?" -kaltaista paskaa.


Pakko myös todeta tähän loppuun että todella tyydyttävästä sarjan lopetuksesta huolimatta oloni on surullinen ja jotenin tyhjä. Haluaisin että voisin jatkaa sarjaa, mutta tavallaan en. En halua lisää. Sarja tarjoaa jo nyt niin erinomaisen ja täydellisen kokonaisuuden että uusien jaksojen lisäämisen siihen olisi jo liikaa. Haluan kokea uudestaan sen mitä olen jo kokenut sarjaa katsoessa. Angelin oma sisarsarja kummittelee minulle. Sen katsomisesta on yli 12 vuotta ja dvdt ovat hyllyssäni. Sen voisin katsoa seuraavaksi... mutta tiedän että se olisi vain epätoivoista laastarointia eikä oikeaa Buffya. Enemmänkin haluaisin vain aloittaa samantien alusta. Yksi asia on kuitenkin varmaa. En enää koskaan pidä tällaista kuuden vuoden väliä sarjan katsomiselta. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Sarjan lopetuksesta tulee parin vuoden päästä kuluneeksi 20 vuotta ja se jo ihan sattuu rinnassani.

Buffy on yksi niistä muutamasta asiasta elämässäni minkä kohdalla haluaisin edes kerran pystyä pyyhkimään muistoni -edes väliaikaisesti, jotta voisin nauttia sarjasta uudelleen ensimmäistä kertaa. Tälläkin hetkellä haluaisin valtavasti päästä katsomaan sarjaa lisää tai uudestaan. Ja valehtelin jos väittäisin ettenkö salaa haluaisi aloittaa suoraan neloskaudesta.
Koko sarjan ylivoimaisesti paras osuus on juuri kaudet 4-6 joiden aikana kokonaisuus on todella hyvin kasassa, mahdollisuuksia käytetään jatkuvasti hyväksi ja mikä parasta: Odotuksia rikotaan ja usein myös ylitetään. Neloskausi on huikean viihdyttävä ja kaksi seuraavaa vakavoittavat ja aikuistavat sarjaa hurjasti.



Ensimmäisen kauden arvostelua kirjoittaessani mainitsin pelkojani siitä että ehkä olisin kasvanut sarjasta ulos. Ehkä sarja näyttäisi vanhentuneelta ja kököltä uuden televisio- ja elokuvatarjonnan rinnalla. Pelko osoittautui kuitenkin täysin mitättömäksi ja nyt jälkikäteen ihan huvittavan absurdiksi ajatukseksi. Sarja on yhtä voimissaan kuin ilmestyessäänkin. Kuin sitä ensimmäisellä kerralla katsoessanikin. Käsikirjoitukset ovat loistavia, hahmot mielettömiä ja todella samaistuttavia, dialogi ja vitsit uskomattoman kekselliäitä ja tunnelma hienoa. Rakastan hahmojakin vain entistä enemmän.
En todellakaan ole kasvanut sarjasta ulos. Ja tämän katselukerran perusteella tiedän varmasti myös että en sitä koskaan tule tekemäänkään. Rakastan Buffya (sarjaa siis) ja sarja sen rakkauden myös ansaitsee.
On niin absurdia puhua sarjasta näin voimakkaasti sillä yleensä olen vain niin kylmä ja etäinen kaiken suhteen. Mutta Buffy sarjana painelee juuri oikeita nappuloita- se ilahduttaa, koskettaa, järkyttää ja liikuttaa todella voimakkaasti vuoronperään. Sen hahmot ovat mahtavia ja tapahtumat nerokkaita.


Parhaiten omat tuntoni sarjaa kohtaan tiivistyvät Xanderin upeassa monologissa vitoskaudelta. Se tiiviistää omat ajatukseni ja tuntemukseni sarjasta täydellisesti:

"I've gotta say something, 'cause I don't think I've made it clear. I'm in love with you. 
Powerfully, painfully in love. The things you do, the way you think, the way you move... I get excited every time I'm about to see you. You make me feel like I've never felt before in my life. Like a man. 
I just thought you might wanna know."

-Xander

Sarjan viimeisen kuvan viimeinen hetki kertoo kaiken tarpeellisen...

Willowia lainatatukseni:
"Magic."