Buffy Vampyyrintappaja - Kausi 4
Kausi 4, Jaksoja 22, Tuotantovuosi 1999-2000.
Pääosassa: Sarah Michelle Gellar, Nicholas Brendon, Alyson Hannigan, Anthony Steward Head, Marc Blucas, James Marsters, Seth Green, Emma Caulfield, Amber Benson, George Hertzberg.
"You think you know what's to come, what you are. You haven't even begun."
-Restless
Kauden avainsana on Muutos. Niin sarjan toteutuksessa, parisuhteissa kuin päähenkilöiden elämäntilanteissakin. Mikään ei ole enää niinkuin ennen. Kukaan ei ole enää turvallisessa vanhassa asemassaan ja kaikki joutuvat etsimään itseään. Buffy on siirtynyt yliopistoon ja sen mukana käsitellään normaaleja elämänvaiheiden muutoksia, ystävien kadottamista, perheen etääntymistä. Kohdataan uusia ihmisiä, vanhoja ystäviä katoaa ja jotkut ystävät joutuvat täysin erilaiseen elämänasetelmaan.
 |
| Willow ja Buffy Yliopistossa. |
Kauden alussa Buffy on ihan ulalla kaikesta ja toimii hauskasti täysin päinvastaisena hahmona kuin lukion vuosilla, jolloin neiti oli aina sanavalmis ja itsevarma kaikessa. Hauskana ideana Willow on kaksikosta se jolla on kaikki täysin hallinnassa, potkii Buffya persuksille ja tyttö tuntuu muutenkin siltä että hän olisi odottanut koko elämänsä vain tätä hetkeä.
Xander puolestaan on aivan hukassa elämänsä kanssa, vailla tarkoitusta tai päämäärää. Mutta niin ovat myös Giles ja kaupunkiin palaava Spike joka juuttuu mukaan tapahtumiin koko loppusarjan ajaksi. Mies heiluu Gilesin tavoin neloskaudella hieman tyhjänpanttina, itseään ja tarkoitustaan etsien mutta on aina mukana kun jotain absurdia tapahtuu.
En edes uskalla arvailla mitä aineita käsikirjoittajien huoneessa on polteltu kun joku on saanut idean tehdä lukion vähä-älyisestä bimbo Harmonystä Spiken vampyyrityttöystävän, mutta luoja sentään miten meinaan aina tukehtua nauruun kun neiti on mukana kauden alkupuolen jaksoissa.
Kaikilla keskeisillä hahmoilla on uutta menoa ja sutinaa romanssirintamalla. Buffy on yllättäen tälläkertaa aivan tohelo joka ei tajua edessään olevia mahdollisuuksiaan ja ui masennusaltaassa Angel-parisuhteen synkistyttämänä. Buffyn ja Rileyn kömpelöä ihastumisoperaatiota on hauska seurata, varsinkin kun Willow työntää kaksikkoa yhteen. Riley ei käsittääkseni nauti kovinkaan suurta suosiota sarjan fanien keskuudessa, mutta todellisuudessa hahmo saattaa hyvinkin olla paras mahdollinen poikaystävävaihtoehto Buffylle. Normaali, maanläheinen ja kunnon tyyppi jolla ei ole synkkää, murhaavaa, pettävää taustaa.
Mutta se on myös ongelma, sillä Buffy tuntuu haikailevan lähinnä onnettoman, epätoivoisen parisuhteiden perään eikä tajua mitä hieno mahdollisuus hänen edessään on.
Anyan ja Xanderin samaanaikaan niin tohelo kuin uskomattoman ihastuttava romanssi on aivan uskomattoman hulvatonta seurattavaa. Anya on kuin tyhmä, innokas koiranpentu ja Xander joutuu olemaan parisuhteen järkeilevä nainen. Anya on aivan mahtava täysin suoraan kaiken sanovana ex-demonina joka ei varo sekunttiakaan kenenkään tunteita. Aina kun Anya astuu ovesta sisään niin voi olla varma että luvassa on kunnon nauruntirskautus kun nainen avaa suunsa.
Valitettavasti Willown ja Ozin rakkaustarina on nopeasti ohi ja Willow siirtyykin kauden aikana... tuotanoin, tyttöihin.
Siinä missä Buffyn ja Rileyn sekä Xanderin ja Anyan suhteet ovat vielä hauskoja ja naurattavat monella tavalla höpsöydellään ja noloilla tilanteillaan, niin on suorastaan ihailtavaa miten rehellisesti ja aidosti Willown ja wicca-tyttö Taran välistä rakkaustarinaa kerrotaan. Suhde on todella, todella kauniisti ja hienovaraisesti toteutettu kauden jälkimmäisen puoliskon aikana, eikä meille edes näytetä siitä kuin pieniä hetkiä siellä täällä.
 |
| Uudistunut Scoobygang: Anya, Willow, Xander ja Tara. |
 |
| Spike palaa jälleen kuvioihin. |
En oikeasti ymmärrä miksi tekijät ovat vain kuseneet näin tärkeän elementin heikolla olankohtautuksella. Ei edes tv-sarjoissa asioiden pitäisi kaatua tällaiseen. Tekijät voisivat käyttä niin valaistusta kuin kuvakulmiakin ja kuvamanipulointia hyväkseen tehdäkseen armeijan tukikohdasta kiinnostavan ja vaikuttavan näköisen, mutta kaikki on vain köyhän opiskelijaelokuvan näköistä.
Kaikista kaamein on kuitenkin kauden pääpaha Adam. Hirvöiden ja ihmisen laboratoriossa valmistettu liitos. Adam näyttää paskalta, tuntuu paskalta ja haiseekin siltä. Lähinnä monologisointia harrastava b-pahis joka vain huononee kauden edetessä. Kaudelta olisi rohkeasti voinut vain puuttua kunnon the pääpaha hieman kutoskauden tyyliin ja tekijät olisivat voineet keskittyä pienempään kuvaan, kuten vaikka salaperäisiä kokeita tekevään professori Walshiin. Mutta onneksi Adam tuodaan mukaan sarjaan vasta reippaasti kauden puolivälin jälkeen, joten noin 2/3 koko kaudesta saa nauttia varsin rauhallisesta omasta ihanuudestaan.
Heti aloitusjaksosta Buffyn neljäs kausi on täynnä uutta puhdasta ja ennenakaikkea raikasta energiaa. Sarjan väripaletti on entistä monipuolisempi. Aikaisempien kausien tukahdetumpi ruskeasävytteinen tyyli on yhä osittain paikallaan mutta värejä on reippaasti enemmän niin lavastuksessa kuin puvustuksessakin. Kun neloskautta katsoo niin alkaa ihan masentaa miten värikkäästi ennen pukeuduttiin ja miten mustaa ja harmaata kaikki nykyään 2020-luvulla on.
The Freshman on todella loistava ja vahva kaudenaloitus, ehkäpä koko sarjan paras. Buffy on aivan hukassa Yliopiston ensimmäisinä päivinä ja saa turpiin kampusaluetta rosvoavalta vampyyrijengiltä. Täytyy ihan erikseen kehua Katharine Townea vampyyrijengin johtajana Sundayna, jonka mukanaolo sarjassa jää ikävästi vain yhteen jaksoon.
The Harsh Light of Day tekee normaalin kolmosjakson tempun ja heittää kauden pikkupahikset kuvioihin. Niin Spike kuin Harmony ilmestyvät mukaan ja luvassa on hulvatonta huumoria milloin keneltäkin.
Wild at Heart on Ozin poistumisjakso jonka aikana tarina keskittyy Oziin ensimmäistä kertaa sitten kun tämä ensimmäistä kertaa kamppaili ihmissusipuolensa kanssa. Jaksolla on yksin parhaimmista ja tunteikkaimmista lopetuksista ikinä, ollen samaa tasoa kakkoskauden Passionin huippuhetkien kanssa. Harmi vain että muu jakso ei ihan tule kyseiselle tasolle. Ikävää myös että Ozzia aletaan NYT viimeisillä sekunneilla oikeasti käyttämään ja boostamaan kun hahmo on jo toinen jalka ovesta ulkona.
The Initiative keskittyy kauden keskiössä olevaan salaperäisen hallituksen hirviönmetsästysoperaation ympärille. Jakso keskiössä ovat Riley ja tämän kaverit. Valitettavasti hirviönmetsästysoperaatio Initiative on juttuna kökkö ja todella, todella kulahtanut -MUTTA kaikki tämän ympärillä kuitenkin toimii suorastaan täydellisesti. Rileyn Buffy-ihastus on niin suloista seurattavaa ja Willow tekee surkeassa olotilassaan kaikkensa laittaakseen näitä kahta yhteen. Jakso on täynnä loistavia keskusteluita, absurdeja tilanteita ja sisältää jopa ikimuistoisen taistelun Xanderin ja Harmonyn välillä. Yksi kauden alkupuolen parhaimmista jaksoista. Jos et vielä tätä ennen ole ollut rakastunut Spikeen ja Willown hahmoihin, niin viimeistään tämän jakson jälkeen varmasti olet.
Pangs ja Something blue ovat hulvattomia huumorijaksoja missä kirous ja pieleen menneet taiat lumoavat porukkaa. Angel tekee täysin turhan cameon Pangsissa mutta huumori on kuitenkin kohdallaan ja nauruilta on vaikea välttyä kun mojonsa menettänyt Spike etsii turvapaikkaa ja on intiaanihyökkäyksen aikana sidottuna tuoliin. Muutenkin Gilesin ja Spiken huonetoveri-menoa on hulavaton seurata.
 |
| The Gentlemens (Hush) |
Kauden puolivälin lähestyessä tulee Hush, yksi koko sarjan legendaarisimmista jaksoista. Eli jakso "Missä kukaan ei puhu". Jakso on todella vaikuttava, se on kuin Tim Burton ja Danny Elfman tekemässä vierailevina tekijöinä Buffya. Jakso on täynnä helvetin hauskaa huumoria ja koomisia tilanteita ja vastapainona tälle todella pelottavat pahikset, The Gentlemenit. Mutta vaikka jakso onkin todella vaikuttava niin minusta se on aina jättänyt kuitenkin jotenkin vain tyhjäksi. Kaikki on liian nopeasti ohi ja homma menee ehkä liikaa huumoriin. Siitäkin huolimatta, vaikuttava jakso, joka myös tuo sarjaan wicca-tyttö Taran.
A New Man keskittyy viimeinkin Gilesiin ja tuo mukanaan myös sarjassa viimeistä kertaa esiintyvän Gilesin nuoruudenbestiksen Ethan Raynen joka sekoittaa hieman pulvereita Gilesin juomaan. Giles muuttuu hirviöksi ja palkkaa rahantarpeessa olevan Spiken kuskikseen metsästäessään Ethania. Jaksossa on varmasti yksi sarjan hulvattomimmista näyistä kun Spike mittailee metrimitalla kryptan seinää.
Puolivälin kohdalla myös tapahtuu kauden pahin notkahdus huonompaan. Jaksojen toteutuksen laatu lässähtää oudosti hetkellisesti jaksoissa I in the team ja erityisesti Goodbye Iowassa. Mukaan saapuu kauden pääpaha Adam ja tapa miten hahmoa kuvataan, esitetään ja kerrotaan on jotain todella kyseenalaista ja täysin mielikuvituksetonta. Käsikirjoitus vielä toimii mutta toteutus ei. Varsinkin Buffyn ensimmäinen kohtaaminen Iowan lopussa Adamin kanssa on toteutettu aivan käsittämättömän ala-arvoisen nolosti. Kirkaassa tutkimuslaboratorion valossa, rumassa valkoisen harmaassa lavasteessa ja pelkällä hirveällä monologilla. Edelliskausien tapa kertoa uhkaavia asioita valolla ja varjoilla leikkimällä ja tiukoilla, uhkaavilla kuvilla ovat kokonaan poissa.
Mutta onneksi tämän jälkeen taso alkaa taas nousta ja rytinällä. Kaksiosaisessa This Year's Girlsissa ja Who Are Youssa The Dark Slayer, Faith, herää koomasta ja vaihtaa ruumiita Buffyn kanssa. Varsinkin jälkimmäinen jakso on huikea kun Sarah Michelle Gellar pääsee tulkitsemaan Eliza Dushkun Faithia. Kirjoittajat todellakin panostavat mahdollisuuksiinsa ja Faithin saa yllättävää kasvukertomusta tarinan aikana. Hahmo aloittaa kuin huomaamattaan pitkän parantumisensa takaisin hyvisten joukkoon.
Superstar on yksin koko sarjan hauskimmista jaksoista. Kahdelta edelliskaudelta tuttu nobody luuseripoika Jonathan on yllättäen eeppinen James Bond jonka rinnalla jopa Buffykin on vain epävarma sidekick. Itseäni harmittaa jaksossa lähinnä se että loppuratkaisu ratkaistaan niiiiin ikävän tutusti tutulla turpaanveto-ratkaisulla jolla kaikki korjataan.
Yksi kauden ehdottomista huippuhetkistä ja samalla myös raskaimmista jaksoista on Ozin paluuseen keskittyvä New Moon Rising: Willow joutuu punnitsemaan kahden rakkautensa väliltä. Marti Noxonin loistavasti kirjoittamassa jaksossa on monta toinen toistaan loistavampaa dialogikohtausta, kaikki Willowiin liittyviä ja varsinkin kaksi viimeistä kohtausta ovat todella upeita. Myös Seth Green tekee tässä "jäähyväisjaksossaan" koko Oz-uransa parhaimman ja sydäntäsärkevimmän roolisuorituksensa. Mikään asia maailmassa ei kuitenkaan ole niin koskettavaa kuin nähdä Alyson Hannigan itkemässä, ja sitä tämä jakso kauniisti tarjoaa ja homman kruunaa aivan uskomattoman koskettava ja kaunis lopetus.
Kauden toiseksi viimeisessä jaksossa Primeval kohdataankin jo yllättäen suuri ja eeppinen loppufinaali kun Adam pistää suunnitelmansa täytäntöön ja Buffy kumppaneineen pelastaa päivän ja tekijöiden Matrix-fanitus ei jää ollenkaan epäselväksi. Mutta ei siinä ole mitään hävettävää. Vuonna 2000 jokaikinen olento tällä planeetalla oli sekaisin Matrixista ja hyvästä syystä. Jakson loppufinaalin suuri taistelu on myös kohtalaisen hyvännäköinen ja tekijät osaavat viimeinkin käyttää kuvakulmia toimivasti, piilottaen The Initiativen lavastuksen yksitoikkoisuuden ja laittaen kunnolla menoa ja meininkiä kuviin. Valitettavasti jakso itsessään on kuitenkin aika suoraviivainen mättöjakso.
Kauden päättää yksi koko sarjan upeimmista jaksoista, Restless, joka keskittyy neljän päähenkilömme uniin. Primevalissa käytetty taika vapauttaa jotain alkukantaista joka vainoaa sankariemme unissa. Unijakso tutkii tarkasti päähahmoja. Heidän haaveitaan, pelkojaan ja salaisia tuntojaan. Willow pelkää olevansa edelleen se ykköskauden epävarma nörttipikkutyttö joka pelkää aina olevansa myöhässä kaikesta ja on yhä ahdistunut uudesta seksuaallisuudestaan. Xander pelkää olevansa täysin tarpeeton ja merkityksetön jonka kaikki tiet johtavat vain vanhempiensa kellariin. Giles kamppailee Buffyn isän roolin, perheenperustamisen ja valvojan velvollisuuksiensa välillä ja pelkää ettei pysty käyttämään älykkyyttään hyödyksi. Kun taas Buffy pelkää Rileyn olevan kylmä hallituksen pukumies ja itse olevansa omien voimiensa vanki. Vaikka unet käsitelläänkin selkeästi yksi kerrallaan niin ne sekoittuvat myös kauniisti keskenään. Unissa myös nähdään monta tuttua sivuhahmoa sekopäisissä mutta kumman loogisissa rooleissa. Riley on cowboy, Harmony on tyhmä maitotyttö, Spike on nähtävyys, Rehtori Snyder on Apocalypse Nown Kurtz, Oz käy kummittelemassa Willown muistoissa ja Anya heiluu stand-up-koomikkona bronzessa. Unia yhdistää oudosti se että Tara esiintyy outona asioiden selkeyttäjänä ja jokaisessa unessa heiluu outo Juustomies esittelemässä juustopaloja.
Outoa kyllä, jakso ei esiinny yleensä ollenkaan netissä olevien "parhaimpien buffyjaksojen" listoissa, vaikka jakso on aivan käsittämättömän hyvä timanttihetki koko sarjan historiassa. Jakso on upeasti ohjattu, leikattu, kuvattu, sävelletty. Jakson käsikirjoittaja ja ohjaaja Joss Whedon yrittää paljon ja onnistuu tälläkertaa aivan kaikessa. Mies ehkä kopioi Lynchiä ja vastaavia sekopäitä mutta onnistuu aivan uskomattoman hyvin uhkarohkeassa teossaan. Kakkoskauden Passion-jakso on viimeinkin löytänyt voittajansa.
Kauden huonoimman jakson kunnian saa vitosjakso Beer Bad joka on samalla yksi sarjan huonoimmista. Naistenkaataja-kundin kanssa vietetystä yhdenyön jutusta masentunut Buffy juo liikaa kaljaa ja muuttuu peukaloidun juoman ansiosta luolamieheksi/naiseksi. Jakso alkaa kieltämättä vielä hyvin ja viihdyttävästi mutta alkaa sitten vain murtua omaan hölmöyteensä ja vain tuhahdellen odottelin että homma jo loppuisi.
Yllätyn jokakerta miten nopeasti neloskausi suorastaan suhahtaa läpi. Yhtäkkiä ollaankin jo puolivälissä ja kohta loppufinaalissa. Johtuu luultavasti siitä että kausi on muita kausia leppoisampi niin fiilikseltään kuin huumoriltaankin, eikä kaudella ole juurikaan showpysäyttäjä-täytejaksoja ja silloinkin fokus pysyy jatkuvasti hahmoissa. Näiden tarinat kun etenevät loogisesti eteenpäin jakso jaksolta muodostaen selkeästi kunnon kokonaisuuden.
Hulluinta neloskaudessa on se että jokakerta kun huomaan ajattelevani tilanteesta tai hahmosta jotain tiettyä niin hahmot sanovat täsmälleen saman huomautuksen ääneen. Tuntuu kuin show lukisi ajatuksiani jatkuvasti.
Kausi myös yrittää hieman kikkailla samaan aikaan pyörineen Angelin oman tv sarjan ykköskauden kanssa. Mistään "pakko nähdä Angelia jotta ymmärtäisin mitä tapahtuu" ei onneksi tungeta mukaan mutta välillä tulee hieman outoja hetkiä kun Buffy on jakson alussa palannut juuri Angelin luota. Ei mitään hirveän häiritseviä, mutta ei myöskään kovinkaan kivoja kun huomio Buffysta halutaan häiritä pois, mainitsemalla Angelin omaa sarjaa. Mutta ymmärrän kyllä. Pitäähän tekijöiden mainostaa omaa uutta tuotostaan katsojille.
Nolosta The Initiativesta ja kaameasta pääpaha Adamista huolimatta kausi pysyy todella hyvänlaatuisena ja erityisesti todella viihdyttävänä pitkään, kunnes hieman vääntyilee ja köhii ensin puolivälin hyvin kirjoitetuista -mutta heikosti toteutetuissa jaksoissa (Doomed, I in the Team, Goodbye Iowa) ja sitten loppusuoran paikkeilla (pääpaha Adam), mutta terästäytyy taas näiden jälkeen loppussa kovasti (Faithin ja Ozin paluu) ja finaali itse on sarjan parhaimpia. Neloskausi ei missään nimessä ole sarjan paras kausi, mutta jollain oudolla tavalla minulle ehkä rakkain, koska sarja tuntuu ensimmäistä kertaa syttyvän kunnolla eloon ja irroitelevan mahdollisuuksillaan oikein urakalla.
Mutta onneksi tämän jälkeen taso alkaa taas nousta ja rytinällä. Kaksiosaisessa This Year's Girlsissa ja Who Are Youssa The Dark Slayer, Faith, herää koomasta ja vaihtaa ruumiita Buffyn kanssa. Varsinkin jälkimmäinen jakso on huikea kun Sarah Michelle Gellar pääsee tulkitsemaan Eliza Dushkun Faithia. Kirjoittajat todellakin panostavat mahdollisuuksiinsa ja Faithin saa yllättävää kasvukertomusta tarinan aikana. Hahmo aloittaa kuin huomaamattaan pitkän parantumisensa takaisin hyvisten joukkoon.
Superstar on yksin koko sarjan hauskimmista jaksoista. Kahdelta edelliskaudelta tuttu nobody luuseripoika Jonathan on yllättäen eeppinen James Bond jonka rinnalla jopa Buffykin on vain epävarma sidekick. Itseäni harmittaa jaksossa lähinnä se että loppuratkaisu ratkaistaan niiiiin ikävän tutusti tutulla turpaanveto-ratkaisulla jolla kaikki korjataan.
 |
| Willow & Tara (New Moon Rising) |
Kauden toiseksi viimeisessä jaksossa Primeval kohdataankin jo yllättäen suuri ja eeppinen loppufinaali kun Adam pistää suunnitelmansa täytäntöön ja Buffy kumppaneineen pelastaa päivän ja tekijöiden Matrix-fanitus ei jää ollenkaan epäselväksi. Mutta ei siinä ole mitään hävettävää. Vuonna 2000 jokaikinen olento tällä planeetalla oli sekaisin Matrixista ja hyvästä syystä. Jakson loppufinaalin suuri taistelu on myös kohtalaisen hyvännäköinen ja tekijät osaavat viimeinkin käyttää kuvakulmia toimivasti, piilottaen The Initiativen lavastuksen yksitoikkoisuuden ja laittaen kunnolla menoa ja meininkiä kuviin. Valitettavasti jakso itsessään on kuitenkin aika suoraviivainen mättöjakso.
 |
| Kauden päättävässä Restlessissä pääsemme unien kautta seuraamaan sankariemme pelkoja, haluja ja salaisia ajatuksia. |
Kauden päättää yksi koko sarjan upeimmista jaksoista, Restless, joka keskittyy neljän päähenkilömme uniin. Primevalissa käytetty taika vapauttaa jotain alkukantaista joka vainoaa sankariemme unissa. Unijakso tutkii tarkasti päähahmoja. Heidän haaveitaan, pelkojaan ja salaisia tuntojaan. Willow pelkää olevansa edelleen se ykköskauden epävarma nörttipikkutyttö joka pelkää aina olevansa myöhässä kaikesta ja on yhä ahdistunut uudesta seksuaallisuudestaan. Xander pelkää olevansa täysin tarpeeton ja merkityksetön jonka kaikki tiet johtavat vain vanhempiensa kellariin. Giles kamppailee Buffyn isän roolin, perheenperustamisen ja valvojan velvollisuuksiensa välillä ja pelkää ettei pysty käyttämään älykkyyttään hyödyksi. Kun taas Buffy pelkää Rileyn olevan kylmä hallituksen pukumies ja itse olevansa omien voimiensa vanki. Vaikka unet käsitelläänkin selkeästi yksi kerrallaan niin ne sekoittuvat myös kauniisti keskenään. Unissa myös nähdään monta tuttua sivuhahmoa sekopäisissä mutta kumman loogisissa rooleissa. Riley on cowboy, Harmony on tyhmä maitotyttö, Spike on nähtävyys, Rehtori Snyder on Apocalypse Nown Kurtz, Oz käy kummittelemassa Willown muistoissa ja Anya heiluu stand-up-koomikkona bronzessa. Unia yhdistää oudosti se että Tara esiintyy outona asioiden selkeyttäjänä ja jokaisessa unessa heiluu outo Juustomies esittelemässä juustopaloja.
 |
| Buffy Slayerien alun jäljillä (Restless) |
Kauden huonoimman jakson kunnian saa vitosjakso Beer Bad joka on samalla yksi sarjan huonoimmista. Naistenkaataja-kundin kanssa vietetystä yhdenyön jutusta masentunut Buffy juo liikaa kaljaa ja muuttuu peukaloidun juoman ansiosta luolamieheksi/naiseksi. Jakso alkaa kieltämättä vielä hyvin ja viihdyttävästi mutta alkaa sitten vain murtua omaan hölmöyteensä ja vain tuhahdellen odottelin että homma jo loppuisi.
Yllätyn jokakerta miten nopeasti neloskausi suorastaan suhahtaa läpi. Yhtäkkiä ollaankin jo puolivälissä ja kohta loppufinaalissa. Johtuu luultavasti siitä että kausi on muita kausia leppoisampi niin fiilikseltään kuin huumoriltaankin, eikä kaudella ole juurikaan showpysäyttäjä-täytejaksoja ja silloinkin fokus pysyy jatkuvasti hahmoissa. Näiden tarinat kun etenevät loogisesti eteenpäin jakso jaksolta muodostaen selkeästi kunnon kokonaisuuden.
Hulluinta neloskaudessa on se että jokakerta kun huomaan ajattelevani tilanteesta tai hahmosta jotain tiettyä niin hahmot sanovat täsmälleen saman huomautuksen ääneen. Tuntuu kuin show lukisi ajatuksiani jatkuvasti.
Kausi myös yrittää hieman kikkailla samaan aikaan pyörineen Angelin oman tv sarjan ykköskauden kanssa. Mistään "pakko nähdä Angelia jotta ymmärtäisin mitä tapahtuu" ei onneksi tungeta mukaan mutta välillä tulee hieman outoja hetkiä kun Buffy on jakson alussa palannut juuri Angelin luota. Ei mitään hirveän häiritseviä, mutta ei myöskään kovinkaan kivoja kun huomio Buffysta halutaan häiritä pois, mainitsemalla Angelin omaa sarjaa. Mutta ymmärrän kyllä. Pitäähän tekijöiden mainostaa omaa uutta tuotostaan katsojille.
Nolosta The Initiativesta ja kaameasta pääpaha Adamista huolimatta kausi pysyy todella hyvänlaatuisena ja erityisesti todella viihdyttävänä pitkään, kunnes hieman vääntyilee ja köhii ensin puolivälin hyvin kirjoitetuista -mutta heikosti toteutetuissa jaksoissa (Doomed, I in the Team, Goodbye Iowa) ja sitten loppusuoran paikkeilla (pääpaha Adam), mutta terästäytyy taas näiden jälkeen loppussa kovasti (Faithin ja Ozin paluu) ja finaali itse on sarjan parhaimpia. Neloskausi ei missään nimessä ole sarjan paras kausi, mutta jollain oudolla tavalla minulle ehkä rakkain, koska sarja tuntuu ensimmäistä kertaa syttyvän kunnolla eloon ja irroitelevan mahdollisuuksillaan oikein urakalla.
4+/5
"Sometimes I think about two women doing a spell... and then I do a spell by myself."
-Xander
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti